Vapaaehtoisena

”Pelätä ei saa jos aikoo milloinkaan onnen saavuttaa”

Tämän voisin melkein allekirjoittaa olevan elämänohjeeni. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Olen lähdössä vapaaehtoistyöntekijäksi Gambiaan lokakuussa 2012 ja takaisin Suomeen kotiudun huhtikuussa 2013. Reissussa olen siis yhteensä vajaa kuusi kuukautta. En oikeastaan itsekään tiedä mistä koko tämä juttu sai alkunsa, tavallaan jo ehkä lapsuudessani. Olen kokenut elämässäni rankkoja juttuja, joista olen kuitenkin selvinnyt. Olen myös harrastanut vuosia partiota. Ehkä nämä kaikki ovat osaltaan ”valmistelleet” minua tähän? Mistä sen voisi tietää. 

Lomailin Gambiassa joulukuussa 2011 avomieheni kanssa ja sain tutustua tuohon upeaan maahan, sen kulttuuriin (niin hyvässä kuin pahassa, taas!), ihaniin ihmisiin ja upeaan luontoon. Olen arkielämässäni höyrynnyt nyt yli neljä vuotta niin töiden kuin opiskeluiden kanssa. Olen koko ajan uskonut saavuttavani onneni näin. Tuon joulukuisen loman jälkeen en ollut siitä enää yhtään niin varma. Kävin mielenkiintoisia keskusteluita paikallisten kanssa ja opinkin heiltä paljon. Tuntui, että loma loppui kesken ja ettei kaikki ollut vielä tässä. Taisin jo tuolloin tajuta, että tulen palaamaan tähän maahan uudelleen. 

Koen olevani etuoikeutettu kun olen saanut koulutuksen Suomessa ja minulla on vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet minut ja yhä edelleen he tukevat minua. Opin vasta lomalla arvostamaan näitä asioita siinä määrin kuin niitä pitää arvostaa. Kaikilla tässä maailmassa ei ole asiat yhtä hyvin. Vaikka olen aina hieman pelännyt ihmisiä ja pelkään heitä edelleen sekä olen epävarma mm. kielitaidostani, en halua että nämä pelot ovat unelmieni tiellä. Jos minulla on jotain mitä voin jakaa muillekin ja ehkä auttaa heitä elämässä eteenpäin, niin totta kai teen sen. Se ei ole keneltäkään pois, vaan se on ainoastaan kaikkien etu. 

Olen aina tiennyt, että haluan lähteä ulkomaille jossain vaiheessa elämääni hieman pidemmäksi aikaa. Minua ei ole kuitenkaan koskaan liioin kiinnostanut esim. vaihto-oppilaaksi lähteminen. Lisäksi minulla ei ole ollut aiemmin tarvittavaa rohkeutta. En tiedä mistä sen nyt sitten sain. Onneksi en kuitenkaan ole aiemmin lähtenyt ulkomaille ”väkisin”, vaan jaksoin odottaa että sen aika tulisi. Ja nyt sen aika sitten tuli ja kaikki tuntuu hyvältä ja oikealta. Totta kai minua hieman pelottaa ja jännittää, mutta hyvällä tavalla ja sopivasti. En halua luopua unelmistani tai olla myöhemmin äiti, joka kertoo kuinka jätti haaveensa toteuttamatta pelkojen takia ja opiskeli koko nuoruutensa. 

Täytyy myöntää, että päätös Afrikkaan lähtemisestä puoleksi vuodeksi ei ollut helpoimmasta päästä, vaikka tätä haluankin. Minulla on kuitenkin elämässäni monia tärkeitä ihmisiä ja eläimiä, kuten avomieheni ja koirani. Tuntui siltä kuin hylkäisin heidät. Olemme kuitenkin onneksi avomieheni kanssa itsenäisiä ja vahvoja ihmisiä, joten voin olla luottavaisin mielin sen suhteen, että arki pyörii muutaman kuukauden ajan Suomessa ilman minuakin. Itse asiassa meillä onkin tästä jo kokemusta, sillä suhteemme alkuajat (1,5 vuotta) vietettiin kaukosuhteessa, välimatkan ollessa 200 km. Nyt välimatkaa on sitten vain yli 6000 km, mutta onneksi on sähköposti, blogi ja Skype.