sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Never again.

On se vaan tällaisen peruspessimistinkin uskottava, että kyllä se päivä paistaa lopulta risukasaankin. Ei ehkä ollut teille mitään uutta. Mutta kun yhdistää peruspessimistisyyteen mun "kaikkimullehetinyt"-asenteen, niin aika usein tuntuu siltä, että onni asuu tiukasti ainoastaan naapurissa. 

Juttelin muutamia hetkiä sitten (vastavalmistuneen) Hannan kanssa meidän yliopisto-opinnoista ja kuinka eri tavoin me kuljimmekaan noita lähes identtisiä polkuja. Siinä missä Hanna (omasta näkökulmastani) chillaili, matkusteli ja suoritti opinnot rennolla otteella, niin minä paahdoin menemään, väsyin ja nipotin. Nämä siis enemmän kuin hieman kärjistettyinä. Taisinkin kysyä Hannalta, että annoinko kauhen negatiivisen kuvan opiskeluajoistani täällä blogissakin? Ei hän myöntänyt, mutta taisin kyllä antaa. Huomaamatta. Mutta tätä blogia on aina kirjoitettu rehellisesti ja kai ne päällimmäiset ajatukset 14 tuntisten päivien jälkeen olivat lähinnä sillä "mä en jaksa, siis mä en jaksa"-tasolla. Kunnes sitten viime keväänä en enää ihan oikeastikaan jaksanut. 

Mutta kyllä se on peruspessimistinkin tosiaan vaan uskottava, että tässäkin asiassa on hyvät puolensa! Viime kevään väsymys ja kokonaisvaltainen huonovointisuus ovat vielä niin tuoreessa muistissa ja toivottavasti siellä myös pysyvät. Meillä on nimittäin ollut tämä alkuvuosi todella kiireistä töissä ja hyvästä työporukasta huolimatta ajoittain aika henkisesti raskastakin. Siitä huolimatta olen tehnyt niitä pidennettyjä päiviä - joskus todellakin pidennettyjä päiviä, tällekin viikolle kirjaantui 51,5 tuntia töitä. Ehkä mukana on ollut vähän sellaista näyttämisen haluakin.Toisaalta tiedostan olevani nytkin jo aika etuoikeutettu, kun olen päässyt tähän nykyiseen työpaikkaani. Harvalle opiskelijalle nimittäin soitetaan, että tuletko meille töihin ja harva opiskelija pääsee viiden alan kovan osaajan mentorointiin. Olen aina yrittänyt työssäni tehdä edes vähän enemmän ja paremmin kuin mitä on pyydetty. Olen aina halunnut osoittaa mihin kaikkeen minusta oikein on. Onkin ollut jossain määrin aika kova pala ajoittain tajuta, kuinka lapsenkengissä ammatillinen osaamiseni onkaan. On meinannut ottaa vähän itsetunnon päälle, kun on tajunnut etten ylläkään muiden työkavereiden kanssa samalle viivalle, vaikka kuinka yrittäisin. Kumma juttu, kun heillä jokaisella on vähintään 15 vuotta alan työkokemusta taustallaan ja minulla se vuosi ;) 

Vaikka olinkin koko opiskeluaikani mukana myös työelämässä, vasta nyt olen kuitenkin tajunnut kuinka iso hyppy se onkaan siirtyä opiskelijasta työntekijäksi. Etenkin kun kokee olevansa vastavalmistunut - kyllähän mulla pitäisi olla tiedot ja taidot edes johonkin. Kunnes sitten pääset siihen työhön kiinni ja tajuat, että et oikeastaan osaakaan yhtään mitään. Toki tiedän vallan hyvin, että yliopistokoulutus on vain lähinnä sivistävä koulutus, se on kaukana ammatillisesta koulutuksesta, mutta silti. Yliopisto ja työelämä ovat niin kaukana toisistaan. Olisi ollut niin hyödyllistä saada tähänkin jotain valmennusta yliopistossa, mutta eipä saatu. Suurimman osan työelämän tärkeimmistä perustaidoista on saanut opiskella ihan yksinään. 


Mutta niin..tuo näyttämisen halu on meinannut ajoittain ottaa niin sanotusti kunnon päälle. Huomaan olevani väsynyt ja tinkiväni muista arjen jutuista, kuten syömisestä ja kuntoilusta. Silloin pitää siirtää ajatukset välittömästi viime kevääseen ja silloin vallanneeseen olotilaan. Haluaisinko kokea sen taas uudelleen? En todellakaan. En halua taas valua siihen oravanpyörään, jonka vauhti vain kiihtyy, sillä veikkaan että siitä voisi olla paljon hankalampaa päästä irti kuin tuosta yliopistossa koetusta. 

Nyt siis vain yritän takoa omaan päähäni, että olen vasta urani alkumetreillä ja vaikka joudun jo kantamaan vastuuta työssä, saan silti olla se noviisi. Ei sitä viidentoista vuoden kokemusta kurota umpeen vuodessa, hyvä jos kymmenessäkään, joten ei auta kuin asennoitua "perässä tullaan". Ette usko kuinka helpottunut olen tästä yksinkertaisesta oivalluksesta tai muistutuksesta, miten sen nyt haluaakaan nähdä. Vaikka yliopistourallani valitsin rankan tien, jota en kadu, sillä se oli se oikea tie minulle, niin samaa tietä en halua valita enää työelämässä. Yliopistossa vietettiin kuitenkin "vain" ne viisi vuotta, mutta työelämässä pitäisi jaksaa puurtaa vuosikymmeniä eikä tulevaisuus ole kovin valoisa jos jo nyt kakskytvitosena stressaa pieniä yksityiskohtia ja altistaa omaa terveyttään näyttämisen halun kustannuksella. Onneksi minulla on aina tuolla laatikossa se punakantinen gradu - se on se näyttöni taidoistani ja tiedoistani ja se saa riittää :)    

Kuva lainattu

5 kommenttia:

  1. Olipas hyvä postaus! Kiireisissä ja vaikeissa ajanjaksoissa on se hyvä puoli että niistä yleensä oppii jotain, ja toi oli varmasti tosi arvokasta huomata ettet halua samanlaiseen tilanteeseen kuin viime keväänä. Ja myös se ettei työelämän alussa vain voi olla samalla lähtöviivalla kuin muut jo pitkään työelämässä olleet - mäkin huomaan sen töissä ihan joka päivä, mutta meillä on niin pieni työporukka että olen hyväksynyt roolin noviisina niin samantien etten ole osannut ottaa mitään paineita siitä :)

    PS. Hih, ei mulla nyt ihan noin rentoa ollut! Mutta toisaalta kun vertaa sun tahtiin niin ehkä se oli aika chillailua ;) Silti ei ole yhtään ikävä opiskelua, varsinkaan tentteihin pänttäämistä ja joka viikonlopun töissäoloa... Perus työelämärytmi maistuu tällä hetkellä paremmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Hanna, kiva kuulla :) Joo kyllä niistä vaikeuksistakin oppii näemmä yllättävän paljon, vaikka ne saattavat aluksi tuntua musertavilta! Mutta vaikeuksien kautta voittoon, näinhän se menee :) Onneks sä et ole stressannut tästä samasta asiasta, voin kertoa ettei kannata ;) Ja joo, ei sullakaan nyt niin rentoa ollut yliopistossa, mutta sä vaan sait sen aina vaikuttamaan niin helpolta niin siksi oli semmoinen mielikuva. Sä olit vaan niin pro ettei sun tarvinnut vääntää hikihatussa helppojakin juttuja :)

      Poista
  2. Vaikka meillä ammattikorkeassa Insinöörin koulutus on osittain aika käytännönläheistä, niin kyllä se työelämä silti yllättää. On eri asia räplätä ja säätää koulun testiverkon kanssa, kun mennä töissä tekemään muutoksia verkkoon, joita käyttää ihan oikeasti oikeat ihmiset.. Aluksi vähän jännitti.. :D Onneksi mä olen saanut olla opiskelujen alusta asti oman alan töissä kesäisin, jolloin on kokemusta karttunut paljon.

    Huomaan itsessäni silti edelleen piirteitä työpaikalla, että yritän kauheasti että voisin näyttää olevani todella hyvä ja ansainnut ne vastuut mitä mulle annetaan jne. Sitten aina muistan, että minähän vasta valmistun, eikä kukaan oleta että tiedän jo kaiken etukäteen asiasta jota en ole vaikka koulun penkillä edes opiskellut, vaan työ opettaa. Mulla luo välillä paineita myös sekin, että olen nainen "miesten" alalla. Tuntuu siltä, että mun pitää olla koko ajan vähän parempi, koska olen nainen.. Ihan naurettava ajatus ja se on ihan mun omassa päässä. Oon saanut pojilta lähinnä hyvää palautetta, että osaan hommani.. Mutta silti :D

    Vähempikin stressaaminen riittäisi.. Kun oppisi joskus sen, että kukaan ei ole seppä syntyessään, eikä vielä koulusta valmistuttuaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Reetta, kiva kuulla susta pitkästä aikaa :) Oon kyllä niin samaa mieltä sun kanssa. Mulla on ihan sama tarve/halu näyttää että mistä muhun on ja juurikin vielä aika pitkälti samoista syistä kuin sulla. Hassua että meillä on sun kanssa niin monessa mielessä samanlaiset tilanteet :) Mäkin oon nimittäin naisena "miesten" alalla ja varmaan osíttain siitä syystä tulee toi näyttämisen halu. Toisaalta on tässä asetelmassa hyvätkin puolensa - meillä ainakin saa apua välillä ihan pyytämättäkin :) Ja työilmapiiri on muutenkin aika erilainen kuin että jos 90% työntekijöistä olisi naisia. Senkin olen kokenut ja ennemmin kyllä valitsen kuitenkin tämän vaihtoehdon :)

      Poista
  3. Olipa hyvä teksti! Mäkään en kyllä todellakaan kaipaa graduaikoja ja yötäpäivää valvomisia + stressailua kaikesta mahdollisesta. Vaikka olihan se hieno tunne saada sitten se valmis gradu käteen hyvin arvosanoin varustettuna ja huomata että mä tein sen, kaikesta huolimatta! :) Tässä kolmatta päivää uudessa ja haastavassa työssä olleena voin kyllä allekirjottaa sun ajatukset myös. Kauhea tsemppi päällä kokoajan ja yrittää kaikkensa + pänttäilee iltasin vielä kotona että pärjäisi yhtä hyvin kuin muut… Ehkä sitä tosiaan pitäisi antaa itselleen oikeus noviisiuteen, kun ei niitä kymmeniä vuosia alalla olleita vaan voi päihittää tällainen uransa alussa oleva vastavalmistunut vaikka kuinka raataisi. :)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)