keskiviikko 18. syyskuuta 2013

"Kun joku pieni asia mua muistuttaa."

Kesä on mitä ilmeisemmin vaihtunut syksyyn ja mitä muutakaan se saisi aikaiseksi auringon lapsessa kuin kaukokaipuuta. Kohta lähdöstäni on vuosi. Voi kuinka erilaista elämä olikaan vuosi sitten; muutto ja gradu olivat työn alla, palkkatyöt lähes loppuneet ja lähtö tuntemattomaan ihan nurkan takana. Voi kuinka minua tuolloin jännittikään ja ennen kaikkea pelotti. Vastassahan olisi voinut olla lähes mitä vain ja niinhän siellä tavallakaan olikin. Kaikki ei mennyt todellakaan niin kuin olin suunnitellut, mutta osaltaan se teki reissusta vieläkin hienomman, sillä eihän se elämä oikeastikaan mene niin kuin on suunnitellut. Ei se mene niin, vaikka näistä suunnitelmista olisikin aikaa "vain" viisi vuotta. Voi kuinka erilaiseksi kuvittelinkaan nykyisen elämäni aloittaessani opintojani ja omaa aikuiselämääni. Kauas on kuljettu niistä haaveista, ei välttämättä kuitenkaan väärille poluille, vaikka kyllä niillä sivuraiteillakin on käyty. 

Ei se auringon katoaminen toisella puolella palloa ole kuitenkaan ainoa kaukokaipuun herättelijä. Kyllä se on tämä ympäristö! En edes tiedä miten tätä kuvailisi, mutta onhan tämä nyt masentavaa! Aika paljon saa tehdä töitä, ettei ympärillä olevat ihmiset masentaisi ihan kokonaan. Kun töissäkin pitäisi aina jaksaa käydä ja voi voi kun sielläkin on niin kurjaa ja voi voi tuleekohan tästä elämästä yhtään mitään. Kesälomaankin on niin pitkä aika. Ehkä tuollaisina hetkinä kannattaisi mennä itseensä ja miettiä kuinka moni ihminen on viime aikoina menettänyt kokonaan työnsä täällä meidän "hyvinvointivaltiossa". Aletaan kyllä olla pahemman luokan irvikuva hyvinvointivaltiosta. Valtio voisi kyllä ehkä voidakin hyvin, mutta ihmiset eivät ainakaan. 

Näistä jutuista tulee ajoittain juteltua erinäisten ihmisten kanssa; tuttujen ja tuntemattomien. Hetki sitten juttelin tästä kaukokaipuusta yhden tuntemattoman kanssa ja hän kertoi samaa, että tämä nykyinen ilmapiiri on niin luotaan työntävää, että lähtö on käynyt mielessä. Miksi sitä itseään kiusaamaan? Ei se jossittelu vaan auta. Olen kyllä ihan samaa mieltä, että tämän maan yleinen ilmapiiri on kyllä viime aikoina mennyt paljon alaspäin, tiedä sitten että miksi. Onko se tämä taantuma ja maksumiehenä oleminen muille maille vai mikä.  Monen keittäjän soppa.

Ja sitten kun avaat netistä Iltalehden ja mielenkiintoinen otsikko bongahtaa eteesi: "...muutti Indonesiaan: En ole koskaan ollut onnellisempi". Kuulostaa niin tutulta. Juttu oli pakko lukea loppuun asti myöntävästi nyökytellen. Kaikki on pääpiirtein kunnossa, mutta sitten ei kuitenkaan. En voisi kyllä olla onnellisempi, että olen saanut hetken elää muuta elämää. Nähdä, että ruoho on todellakin vihreämpää aidan toisella puolella ja että onni on niin pienestä kiinni. Pääsin tämän kuplan ulkopuolelle. Ei sitä voi selittää eikä ymmärtää ennen kuin sen kokee. 

"Elämä, jossa työ on kaikki, jossa ystävienkin kanssa täytyy sopia tapaamisajat kalenteri kourassa, jossa touhotetaan tyhjänpäiväisten asioiden ympärillä ja jossa ei ole aikaa istuskella ajattelematta mitään, tuntui musertavalta ajatukselta."

En voisi kyllä olla enempää samaa mieltä. Mutta tähän on totuttava, jos täällä aikoo elämäänsä rakentaa. Mutta miksi sen pitää olla näin? Miksi meitä mitataan työn ja automerkin perusteella? Miksi me touhotetaan asioiden ympärillä, jotta näytettäisiin tärkeiltä ja kiireisiltä? Voi ette usko, kuinka vaikeaa tuollaisesta touhottamisesta irtaantuminen oli tällaiselle ihmiselle kuin minäkin olen. Mutta minä pääsin siitä irti, vaikka aikansa se ottikin. Onhan se nyt ihan järjetöntä tuntea syyllisyyttä siitä, että on vaan ja elää. Katselee vaikka tähtitaivasta ja miettii kotia. Välillä tuntuu, että tämä on kyllä yksi syyllistämisen yhteiskunta. Teet ihan mitä tahansa, niin aina jollain on parempi idea. Aina toiseen suuntaan kumartaa ja toiseen pyllistää.


Mitä enemmän elän tätä elämää, sitä enemmän minusta alkaa tuntua siltä, että tulen tekemään enemmän tai vähemmän sellaisia ratkaisuja, jotka eivät tule miellyttämään kaikkia. Olenhan yhden sellaisen jo tehnytkin - lähtenyt Afrikkaan! Minuuttiakaan en ole päätöstäni katunut, mutta olisin kuollut suruun, jos en olisi lähtenyt. Mutta vaikka tekisin noita muka vääriä ratkaisuja, tiedän että on ainakin yksi ihminen joka seisoo takanani. Sellaiseen pystyy vain ihminen, joka on itsekin tehnyt vaikeita tai erikoisia ratkaisuja.  Sellaisia ratkaisuja, joista kertoessasi ihmiset vain pyörittelevät silmiään. Eihän ohjaajan kuulu poiketa käsikirjoituksesta.

Kyllä tämä viimeinen puolitoista vuotta on kyllä ollut sellaista vuoristorataa, että oksat pois. Minullahan ei ollut minkäälaista kapinaa teini-iässä, niin ehkä se on sitten siirtynyt tälle iälle. En tiedä. Välillä olisi kyllä niin kivan helppoa vain elää sitä ennaltasuunnittelemaansa elämää eikä hairahtua näille sivuraiteille. Mutta ehkä kaiken tämän ansiosta tulen sitten tulevaisuudessa tekemään entistäkin parempia valintoja ja ratkaisuja ja sitä kautta löydän sen onneni. Ainakin olen vapaa tekemään mitä vaan enkä pelkää enää mitään. Sen kerran kun on jättänyt kaiken tutun ja turvallisen yksin taakseen, ei enää tarvitse pelätä mitään. 

Lainatut tekstit tästä artikkelista.  

2 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus taas kerran, Nanna! :) Luin kerta istumalta alusta loppuun juurikin nyökytellen. :) Vivi Vinna

    VastaaPoista
  2. Hih, kiitti sulle :) Kiva kuulla että joku tykkää lukea mun höpötyksiä :)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)