tiistai 5. helmikuuta 2013

Summa summarum.

Jonkin verran on pyydelty summauspostausta kaikista kokemuksistani ja elämästäni Afrikassa. Niin mielelläni olisin tällaisen postauksen kirjoitellut jo heti vaikka palattuani, mutta kun se ei ole ollut helppoa. En ole vielä osannut paljon edes puhua tuttujenkaan kanssa kokemuksistani, saati sitten kirjoitella niistä. Onneksi reissussa kirjoittelin melkein joka päivä päiväkirjaa. Nyt olen sitten omassa päässäni yrittänyt sulatella kaikkea. Viikon loman voisikin vielä suht näppärästi tiivistää, mutta sormet eivät löydä oikeita näppäimiä kun koko kolme kuukautta pitäisi tiivistää yhteen postaukseen. Jokainen päivähän oli jo itsessään postauksen arvoinen – kokemus ja elämys. Ehkä se jo osaltaan kertoo kuinka paljon olen kokenut pienen ajan sisällä.  


”Miten elämä oli erilaista Afrikassa?”


Tähän olisi varmaan helpompi vastata kertomalla mikä oli samanlaista kuin Suomessa – jos mikään. Arkipäiviä käsittelevät postaukseni varmaan tiivistivät kaiken aika hyvin: kuinka moni meistä tuntee lähikauppiaansa nimeltä, kuinka moni meistä kysyy häneltä kuinka perhe voi, kuinka moni laittaa ruokaa pari tuntia päivässä, pesee pyykit käsin ja viettää joka päivä aikaa ystävien kanssa? Siinä vain muutamia esimerkkejä siitä miten elämä oli erilaista, mutta niin ihanaa. Ei kiirettä, ei stressiä – ne ovat kaikki vain itse aiheutettuja, omista valinnoista kiinni. Iltaisin saatoin istuskella sohvalla kun pojat keittelivät teetä vieressä ja tuijotella tähtitaivasta. Viikonloppuisin tehtiin aina ihana aamiainen ja sen jälkeen lähdettiin käymään esim. markkinoilla tai rannalla. Pysähdyttiin rupattelemaan tuttujen kanssa tai pelaamaan lasten kanssa jalkapalloa. 

Tietysti jotkin arkipäivän asiat myös hieman ärsyttivät välillä. Aina piti vahtia, että vesipusseja oli tarpeeksi kotona (enkä tykännyt siitä muovilta maistuvasta vedestä), puhelin credit oli aina loppu kun sitä eniten tarvitsi (voi kuinka kätevä kuukausilaskutus onkaan). Alussa en myöskään oikein meinannut tottua siihen, että pimeällä ei voinut kävellä lähikauppaa kauemmas yksin. Suomessa kuitenkin voi lähes aina kävellä pimeälläkin yksin tai ainakin koiran kanssa, mutta Gambiassa pimeän tullen (eli melkein heti kun tulin töistä kotiin) täytyi pyytää joku seuraksi, jos halusi käydä jossain. Tai no, ei tarvinnut kyllä pyytää, sillä joku halusi aina lähteä mukaan, ei ollut mikään ongelma. Vaikka olin siis yksin reissussa, en todellakaan ollut yksin. Kaikkea muuta. Kavereita näin joka päivä ja aina sai apua kun sitä tarvitsi, usein pyytämättäkin. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin mennyt poliisiasemalle tai lääkäriin yksin, kyllä siitä huolehdittiin että joku oli mukana.
   

“I think I'll miss you forever
Like the stars miss the sun in the morning sky
Later's better than never
Even if you're gone I'm gonna drive (drive, drive)”


”Olisi mukavaa jos pystyisit vertaamaan ennakkokäsityksiäsi ja todellisuutta”


Ihan hirveästi minulla ei onneksi ollut ennakkokäsityksiä. Suurin oli ehkä se, että luulin olevan suht helppoa mennä asumaan Gambiaan, sillä olinhan viettänyt siellä kahden viikon loman edellisenä vuonna (lähes paikalliseen tapaan). No eipä ollut ihan samanlaista! Jo se, että oppi kulkemaan yleisillä takseilla vei oman aikansa ja edellisellä kerralla lomaillessani maassa en edes huomannut niitä pieniä paikallisia kauppoja. 



”Muistan että kovasti mietit jäätkö vanhaan harjoittelupaikkaasi vai lähdetkö vapaaehtoiseksi. Kannattiko lähteä vai olisiko kannattanut jäädä harjoittelupaikkaan? Ymmärsin kuitenkin että sulla oli aika vaikeaakin siellä välillä.” 


Muistat aivan oikein! Juuri noitahan minä pohdiskelin silloin viime kesänä ja vielä useaan otteeseenkin! Itse asiassa pohdiskelin niitä vielä lähtöpäivänäkin Helsinki-Vantaan kentällä kun en ollut silloinkaan vielä täysin varma lähdöstäni, mutta nyt voin vain sanoa että kannatti ja todellakin kannatti lähteä! Olisin jäänyt katumaan niin paljon jos en olisi lähtenyt. Ja kuten minua kannustettiin ennen lähtöäni täällä blogissa; ainahan sieltä pääsee pois, jos siltä tuntuu! En siis missään nimessä kadu, että jätin työpaikkani Suomessa ja lähdin Gambiaan. Toivon ja uskon, että saan vielä hyvän työpaikan Suomessakin, mutta tiedän myös että tilaisuuksia lähteä Afrikkaan töihin, tulee vain harvoin ja tässä oli omani. Joskus pitää vain mennä riskillä. Silläkin riskillä, että tulee turpaan ja lujaa. 

Ja oikeastaan minulla oli kummassakin paikassa ajoittain vaikeaa. En ollut työhöni Suomessa täysin tyytyväinen, sillä koin itseni lähes työpaikkakiusatuksi työnkuvani takia ja muutenkin työ oli vain määräaikaisuus. Ei siis mikään unelmien työ, mutta urakehitysmahdollisuudet olisivat olleet suht hyvät – se ehkä mietitytti eniten. Ja Afrikassakin minulla riitti vastoinkäymisiä, mutta toisaalta olisi se ollut aika erikoinen reissu jos elämä olisi ollut yhtä tasapaksua kuin mitä se on täällä Suomessa. Välillä pitää sattua, että tietää olevansa elossa ;) 
 
”Eli tosiaan kadutko valintaasi, kannattiko lähteä, mikä puoltaa lähtemistä, mikä puoltaa Suomeen jäämistä, tekisitkö mitään toisin?”


Tuossa edellä taisinkin jo vastata näihin, mutta en tosiaan missään nimessä kadu valintaani ja kannatti lähteä! Omaa lähtöäni puolsi silloin aika otollinen ajankohta: minulla ei ole vielä perhettä, ei vakituista työtä, ei asuntolainaa, joten olin aika vapaa lähtemään. Ainoastaan mietin, miten koira ja poikaystävä pärjäävät Suomessa. Olen myös aina halunnut asua jonkin aikaa ulkomailla, mutta en ole halunnut lähteä esim. kielikurssille, koska koen että ne ovat ennemminkin lomia. Halusin siis elää kuin paikalliset ja niin nyt oikeastaan teinkin. Nuorena pitää kokea, että on sitten jälkipolville kerrottavaa :) Suomeen minut olisi saanut jäämään se, jos olisin saanut todella loistavan työtarjouksen tai jos poikaystävä ei olisi tykännyt lähtemisideastani. Tosin silloin olisin tiennyt, ettei hän ole se oikea, sillä ei monen vuoden suhde voi kaatua siihen, että toinen haluaa viettää muutaman kuukauden ulkomailla. Onneksi olemme itsenäisiä ihmisiä, vaikka olemmekin parisuhteessa :)



”mä otan sut vaikka reppuselkään
ja puolet sun huolistasi kannan
säkin tekisit mulle niin
älä luovuta vielä
älä anna uskoasi ihmisiin
vielä tulee muutokset murheisiin”



”Oliko kokemus niin hieno kuin luulit?” 


Ei ollut. Se oli vielä parempi! En oikeastaan luullut paljon mitään. Tätiäni taisi hieman hirvittää, kun hän ennen lähtöäni aina kyseli, että oletko huomioinut tämän ja tämän asian ja oletko selvittänyt tuon. Vastasin aina, että en. Otan sitten vastaan sen mikä tulee eteen. Myönnetään, että ei ehkä järkevin ajattelutapa joka tilanteessa, mutta sellainen minä vain olen ja hyvin pärjättiin. Kokemus oli tiivistettynä niin hieno, ettei sitä voi edes kuvailla, se pitää kokea. Se ilmasto, se lähimmäisen rakkaus, ruoka, lapset. Kaikki. 

Oli myös hienoa, mutta samalla hämmentävää kuinka tunteet vaihtelivat niin laidasta laitaan ja kuinka ääripäät korostuivat. Silloin kun olin ihan alamaissa, niin olin todellakin syvällä. Itkin ja olisin antanut mitä vain, että olisin saanut olla kotona Suomessa. Koskaan ei kuitenkaan tarvinnut surra yksin, kaverit nostivat aina pystyyn ja seuraavassa hetkessä saatoin jo nauraa. En ole kokenut sellaista aiemmin. Myös suru ja ilo olivat eri lailla läsnä joka päiväsessä arjessa: se kuoleman ja vakavasti sairastumisen läheisyys, mutta toisaalta aina jollain oli jotain iloista kerrottavaa ja lapset saivat minut aina hymyilemään. 


”Muutuitko ihmisenä?”


Muutuin jonkin verran ihmisenä, mutta eniten opin itsestäni. Kun menin Gambiaan, tuskin uskalsin puhua kenellekään tai käydä missään, sillä kärsin (olen kärsinyt?) aika pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta. Esimerkiksi viime syksyisellä Italian matkallamme en uskaltanut käydä ostamassa vettä itse ja poikaystävä vähän ihmetteli, että miten meinasin pärjätä yksin Afrikassa. Kummasti sitä suomalaista sisua sitten vaan löytyy kun sitä tarvitaan! Nykyään olen paljon avoimempi ja uskallan jutella vieraidenkin ihmisten kanssa, jopa englanniksi! Sain rutkasti itseluottamusta, mm. opettamalla kolmeakymmentä teiniä englanniksi ja pitämällä valmistujaispuheen. En olisi ikinä uskonut tekeväni kumpaakaan. Huomasin muutoksen itsessäni jo siinäkin, että menomatkalla stressasin kaikkea lentoihin liittyvää ja paluumatka ei olisi taas voinut lunkimmin mennä. Frankfurtin kentälläkin vain marssin ensimmäisen virkailijan luokse ja sanoin, että auta kun en tiennyt mitä piti tehdä. Mukavaa huomata, että uskaltaa pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee :)

Lisäksi opin paljon itsestäni. Ehkä juuri tuon itseluottamuksen ansiosta huomasin, etten ole niin luuseri kuin mitä olen aina kuvitellut. Nyt tiedän pystyväni lähes mihin vain (en menemään hammaslääkäriin!). Kaikki on vain omasta itsestään, tahdosta kiinni. En antanut arvostelijoiden masentaa minua ennen lähtöäni, vaan tein niin kuin itsestä parhaalta tuntui. Voisin väittää olevani oman elämäni herra :) Se mikä jäi hieman kaivertamaan ja minkä luulin selvittäväni matkan aikana on se, että haluaisin tietää mikä sai minut lähtemään Afrikkaan. Se kun ei todellakaan ole aina ollut haaveeni, se on ollut sitä vasta viime vuodesta lähtien. Tosin uskon pitkälti kohtaloon ja tarkoitukseen, joten eiköhän tälläkin reissulla ollut tarkoituksensa. Kirjoitinhan jo ala-asteella tarinan Senegalissa asuvasta tytöstä ja kävin partiota – ehkä nämä kaikki osaltaan valmistelivat minua tulevaan matkaan? Ken tietää. 



”Petyitkö johonkin?” 


Kyllä petyin. Petyin siihen, etten voinut luottaa ihmisiin. Jotenkin Suomessa tuntuu niin paljon helpommalta sanoa suoralta kädeltä keneen voi luottaa ja keneen ei. Ehkä se johtuu samasta kielestä tai ehkä nämä ovat niitä kulttuurieroja. Tuolla kuitenkin ihmisiin luottaminen oli todella vaikeaa ja sain kokea sen karvaasti, kun luotin ”ystävääni”, joka myi minulle sitten varastetun nettitikun omanaan enkä koskaan saanut rahojani takaisin. Koko ihminen oli muutenkin läpimätä, sillä myöhemmin sain kuulla että hän oli valehdellut ihan kaikesta, alkaen ”työstään”, mitä hänellä ei siis ollutkaan. Aloimmekin nimittää häntä nimellä snake (käärme). Hän oli kuin vihreä käärme vihreässä nurmikossa: tiedät että se on siellä jossain, mutta et voi olla koskaan varma milloin se iskee. Valitettavasti tämä episodi tapahtui melkein heti kun olin muuttanut Gambiaan ja sen takia meinasin menettää luottamukseni kaikkiin muihinkin paikallisiin ystäviini. Onneksi aikaa kului ja luottamus säilyi ja lopussa minulla oli neljä erittäin läheistä ystävää, jotka saivat vapaasti oleskella asunnossani eikä minun tarvinnut pelätä omaisuuteni puolesta. Lisäksi saatoin antaa avaimeni heille milloin vain. 

Puhuinkin sitten paljon tästä luottamisasiasta Amyn kanssa, hän kun oli yllättäen törmännyt samaan ongelmaan, mutta hänellä oli enemmän kokemusta, sillä hän on asunut jo vuosia ulkomailla sekä matkustanut ympäri maailmaa. Hän neuvoikin minua katsomaan ihmisiä silmiin sekä katsomaan heidän hymyään ja olemustaan puhuessani heille. Auttoi muuten kummasti – etenkin tuo silmiin katsominen

Mutta en voi syyttää pelkästään paikallisia, sillä olen sitä mieltä että massaturismi on lähes kaiken pahan alku ja juuri. Totta kai moraali kärsii ja kuka tahansa yrittää kaikkensa, jos maahan tullaan vain lomailemaan ja ”ryöstämään” paikallisia. Vähän sama asia kuin se, että tyhmä on se joka maksaa eikä se joka pyytää. Totta kai on väärin, että turisteja yritetään huijata jne. mutta aika ajoin kannattaisi katsoa peiliin. Eiköhän meistä jokainen toivo itselleen aina parempaa, valitettavasti aina vaan ne keinot eivät ole niin puhtaita. 

Silloin kun saavuin Gambiaan toivoin saavani paljon paikallisia ystäviä, mutta pian huomasin ennakko-oletusteni mukaisesti, että monet (ei missään nimessä kaikki!) olivat rahan, Eurooppaan pääsyn tai valkoisen vaimon perässä. He eivät siis olleet kiinnostuneet minusta, vaan siitä mitä voisin tarjota heille. Sen sijaan nämä neljä ystävääni eivät koskaan pyytäneet minulta yhtä tupakkaa enempää ja he tiesivät, että olin maassa vapaaehtoistyössä (=varaton) ja Suomessa olen edelleen opiskelija (=varaton). Ehkä juuri siksi M yllättyi niin kovasti, kun sai minulta joululahjaksi uuden puhelimen. Hän ei osannut odottaa sitä, koska olin aina tehnyt selväksi, ettei minulta saa mitään materiaa eikä minusta saa vaimoa, ei sillä että hän olisi minusta sellaista halunnutkaan.  

Ja heh, petyin siihenkin että viimeisen viikkoni torstaina ja perjantaina satoi vettä ja ukkosti keskellä kuivaa kautta. Luulin sen olevan mahdotonta, mutta ystäväni kertoivat että joskus käy niin mutta todella harvoin. Viimeksi oli satanut keskellä kuivaa kautta yli kolme vuotta sitten, ei siis ihan liian usein. Kaikki vitsailivatkin, että ehkä tapahtunut osaltaan valmisteli minua Suomeen paluuseen. En silti tykännyt :)


”Saitko uutta syvällisyyttä ja näkökulmia asioihin?” 


Sain. Perhe sai aivan toisenlaisen merkityksen; totta kai se on ollut minulle aina merkityksekäs mutta nyt se on korvaamaton. Perheestä välitetään, sen eteen tehdään kaikkensa, sen kanssa surraan ja iloitaan yhdessä. Ja se perhe ei käsitä vain verisukulaisia, vaan minullakin on nyt perhe Afrikassa :) En olisi ikinä uskonut kaipaavani omia vanhempiani niin kovasti ja olikin niin upeaa saada heidät vihdoin luokseni! Oli myös mukavaa saada esitellä vanhempani gambialaiselle perheelleni. 

Olen myös huomannut, että minulla on ollut todella huono suhde ruokaan jo useamman vuoden ajan. En ole nauttinut ruuanlaitosta tai syömisestä, vaan kummatkin ovat olleet oikeastaan vain pakollinen paha arjen kiireen keskellä. Olen yrittänyt mennä ruuan suhteen aina siitä missä aita on matalin ja usein sinne lautaselle onkin päätynyt kaikkea muuta kuin ruuaksi kelpaavaa. Olikin siis mahtava kokemus hakea aina tuoreet ja maukkaat raaka-aineet torilta, kuoria ja pilkkoa kaikki alusta lähtien, käyttää oikeasti se pari tuntia siihen ruuanlaittoon ja lopulta nauttia siitä ruuasta. No okei, en mä kyllä todellakaan aina kokannut itse, sillä hyväksi onnekseni ystäväni M sattuu olemaan kokki joka rakastaa ruuanlaittoa ja hän halusi sitten kokata minulle. Hän nimittäin näki kerran kun keitin riisiä, joka oli lopulta puuroa ja hän olikin sitten sitä mieltä että minun tehtäväni oli vain syödä eikä laittaa ruokaa. Ennen matkaa luulin laihtuvani reissussa, mutta kiitos M:n muutama kilo tuli lisää – tosin ne on nautinnolla ja kunnon ruualla kerätyt, joten en ole niin pahoillani. 

Lisäksi osaan tietysti eri tavalla arvostaa suomalaista koulutusta – meillä kaikilla on sentään siihen mahdollisuus vaikka aina ei huvittaisikaan. Ja pakkohan tähän perään on tietysti mainita toimivat sähköt ja lämmin vesi – niitä kaipasin joka päivä! 

”Kun on vielä nuori, kaikkee pitää kokeilla
Elä, opi, koe, et myöhemmin ei kaduta”

Loppuihin kysymyksiin vastaukset sitten seuraavalla kerralla!

2 kommenttia:

  1. Oi että, tosi mielenkiintoista lukea tämmöisiä pohdintoja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, vaikka aika pitkähän siitä lopulta tuli :)

      Poista

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)