lauantai 9. helmikuuta 2013

Summa summarum 2.

Tässäpä sitten loppuja vastauksia kysymyksiin - toivottavasti jaksatte vielä lukea :)


”Miltä on tuntunut asua ulkomailla?”


Ulkomailla asuminen oli upea ja unohtumaton kokemus! Vietin täysin erilaista elämää kuin lomaillessani ulkomailla. Ihmisiin ehti tutustua syvällisemmin sekä paikallisiin tapoihin. Lisäksi oli hauskaa kun paikalliset tulivat kysymään että kuinka on loma sujunut, niin saatoin vasta että ei, mä asun täällä. Viettäessäni viikon vanhempieni kanssa hotellissa, meni hotellin henkilökunnalta pasmat sekaisin kun puhuin heille wolofia. He kun tietysti olettivat myös minun olevan turisti. Sainkin hotellissa nopeasti paljon tuttuja. Lisäksi Gambiassa oli mahtavaa asua, sillä paikalliset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita. Jos sattui eksymään, niin aina oli joku neuvomassa ja auttamassa – ei siis hätää


Lisäksi ulkomailla asuminen oli huippujuttu kielitaitoni kannalta. Englantini on nyt aivan toisissa sfääreissä kuin Suomesta lähtiessäni. En väitä, että kielioppi sanajärjestyksineen menisi aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mutta pääsin vihdoin puhumisen pelostani yli ja nyt annan vaan mennä. Eipä se paikallistenkaan englanti täydellistä ollut ja välillä selitettiin paljon käsillä. Lisäksi heillä on todella kummallinen aksentti, esim. lintu lausutaan ”baad”. Hetki meni tottua. Tietysti joskus englannin puhumiseen väsyi kun ei olisi millään jaksanut selittää moneen kertaan samaa asiaa. Oli myös hassua olla puhumatta omaa äidinkieltään niin pitkään aikaan ja ensimmäistä kertaa suomalaisia tavatessani puhuinkin tyylikkäästi suomea kirjakielellä :)


 ”Miten näen Gambian nyt?”  


Aivan eri tavalla kuin lomaillessani kyseisessä maassa. Turistina on niin helppo sulkea (tarkoituksella tai tahattomasti) silmänsä kaikilta ongelmilta ja vaikeuksilta – sitähän ollaan lomalla. Tavallaan ymmärränkin tämän. Mutta se köyhyys. Gambiastahan sanotaan, että se on yksi länsimaalaisimmista Afrikan maista (jos ei lasketa Tunisiaa yms. maita mukaan). Onhan heillä asiat sillä tavoin hyvin, ettei maassa ole kroonista nälänhätää, kuivuutta tai sotia. Mutta siihen ne hyvät puolet sitten loppuivatkin. On se niin kehitysmaa, vaikka millä mittareilla mittaisi. Maassa ei ole lainkaan ihmisoikeuksia, työhön liittyvistä oikeuksista puhumattakaan. Maa ei ole myöskään millään tavalla itsenäinen ja riippumaton, sillä oikeastaan kaikki elintarvikkeet ja muut ovat tuontitavaraa. Luulin syöväni paikallista kanaa, kunnes ystäväni kertoi sen olevan tuontikanaa Hollannista. Justiinsa. Suurin osa vihanneksistakin tuodaan Senegalin puolelta ja markkinoilla pitikin aina tentata myyjää, että ovatko nämä vihannekset nyt mistä maasta. 

Vanhempien hotellilla.


Näen Gambian siis astetta parempana kehitysmaana, mutta on surullista katsoa kuinka kaikki, siis kaikki kehitys on pysähtynyt siellä. Ja kiitos kuuluu ”demokraattiselle” presidentille. Gambia on siis ”tasavalta” jossa ”valitaan” vaaleilla presidentti, mutta käytännössä tämä jo lähes 20 vuotta vallassa ollut herra ostaa vaaleissa äänet itselleen. Että se siitä demokratiasta. Suurin osa ystävistäni toivookin, että maassa tapahtuisi vallankumous ja maan asiat voisivat taas lähteä nousuun. Esimerkiksi M boikotoi presidenttiä siinä määrin, ettei osta tai syö mitään tuotteita, jotka on valmistettu presidentin omistamissa yhtiöissä. Presidentin mollaaminen ja politiikasta puhuminen olikin meidän yhteinen harrastus. Saatoimme iltaisin puhua parikin tuntia politiikkaa. M on opiskellut koulussa politiikkaa ja yhteiskuntaoppia eli tietää asioista todella paljon :) Itsehän en olisi saanut edes puhua politiikkaa työni takia, mutta ehkä kukaan ei kuullut :)

Itse asiassahan nämä Gambian ongelmat on huomioitu myös EU:ssa asti ja vuodenvaihteessa EU asettikin maata (tai lähinnä presidenttiä) kohtaan pakotteita, mutta presidentti nauroi niille päin naamaa. Maassa ei ole esim. lehdistön vapautta. Tai on – voit kirjoittaa lehtiin mitä haluat, mutta itse vastaat seuraamuksista. Tämän takia maassa katoaakin kuukausittain useita henkilöitä ja sanomalehdet olivat täynnä katoamisilmoituksia. Amy olisi halunnut tehdä eräässä lehdessä freelancer-juttuja, mutta hänen kehotettiin miettimään kahdesti turvallisuuden kannalta, etenkin kun hän on britti. 

Ja olin hieman hämmästynyt, ettei meillä ollut työn puolesta minkäänlaista turvallisuuskoulutusta eikä minulle sanottu etukäteen, että ehkä ei kannattaisi muuttaa asumaan Kololiin. Amy piti minulle pienen koulutuksen kotona ja kertoi, että puhelimessa ei saa puhua mistään työasioista, sillä puhelimia salakuunnellaan. Lisäksi maassa on paljon vakoilijoita ja itse asiassa epäilen yhden tuttunikin olleen sellainen. Maassa kun ei tosiaan ole ihmisoikeuksia eikä niistä saa oikein edes puhua – yritä siinä sitten työskennellä ;)

Vuodenvaihteessa noiden EU:n antamien pakotteiden yhteydessä YK:ssä työskentelevä kaverimme valaisi meitä sitten hieman lisää maan asioista ja mm. maassa tapahtuvasta poliittisesta liikehdinnästä. YK:n työntekijöitä kun pidettiin hieman enemmän ajan tasalla kuin meitä. Siinä vaiheessa kun tämä ystävä sanoi, että juoskaa lähimpään viiden tähden hotelliin, jos jotain alkaa tapahtua, vedin kyllä aikamoiset paniikit enkä nukkunut seuraavaan yöhön. Mulla oli jo Suomen asioita hoitavan ihmisen numero kädessä ja poikaystävääkin yritin pitää ajan tasalla. Harmi vain, että juuri tuolloin lakkasivat tekstiviestit kulkemasta Suomeen, eikä sinä yönä poikaystäväkään nukkunut kotona, kun ei tiennyt mikä tilanteeni oli. Oikeastihan ”vaaran” mahdollisuus oli todella pieni, sillä jos maassa tapahtuisi turistisesonkina jotain, niin maa olisi mennyttä, sillä eivät turistit enää palaisi sinne. Mutta, tulipa kaikkea koettua.  


 ”mitä pitää ottaa huomioon”


Ennen lähtöä? Maassa ollessa? Aika vaikea vastata tähän enkä taida olla muutenkaan hyvä esimerkkitapaus kun en ennalta varautunut oikein mihinkään. Ainoa mitä tein, niin otin kaikki tärkeimmät puhelinnumerot ylös ja laminoin ne, jotta ne kestivät kovaakin käsittelyä. Ikinä kun ei tiedä milloin niitä tarvitsee. Tietysti ennen lähtöä kannattaa ja pitää hoitaa sekä rokotukset että malarialääkitys kuntoon. 


”minkä järjestön kautta kannatta lähteä”


Itse googlettelin eri vaihtoehtoja ja lähetin meilejä. Monet järjestöt tarjoavat ns. gap year (tai lyhyemmän aikaa) vaihtoehtoja, joka on vähän kuin paketti johon kuuluu yleensä järjestetty majoitus, ruuat, ohjelmaa yms. Itse koin kuitenkin tuollaisen vaihtoehdon vähän hassuksi ja niiden tarjoama työkin oli välillä mitä oli. Satuin sitten löytämään tämän organisaation, jossa työskentelin ja lähetin heille meiliä, että ottavatko he milloin vapaaehtoistyöntekijöitä. Sainkin heti vastauksen ja pistin hakemuksen menemään. Tämä tapahtui noin puolivuotta ennen lähtöäni ja vähintään joka viikko vaihdettiin yksi meili. Saapuessani Gambiaan (keskellä yötä) järjestön johtaja oli sitten minua kentällä vastassa, mikä oli mukavaa.  

 Lautalla menossa Senegaliin.


”mihin kannattaa varautua”


Kaikkeen. Vai mitä tähän voisi nyt sanoa? Vaikka Gambia on kehitysmaa, niin silti sieltä löytyy kaikki pankkiautomaateista apteekkeihin ja itse ainakin koin apteekin palvelut luotettaviksi ja hyviksi. Ja kuten aiemmin totesin, gambialaiset ovat todella avuliaita – jos jotain ongelmia tulee, he auttavat varmasti. 


”paljonko” rahaa tulisi varata tms.”


Itse yritin tehdä jonkinlaista budjettia ennen lähtöä ja minunhan piti mennä asumaan perhemajoitukseen, joka olisi ollut 90€ kuukaudessa, sisältäen yhden ruuan päivässä. Paikan päällä en kuitenkaan kokenut tätä vaihtoehtoa hyväksi ja päätin vuokrata itselleni asunnon, jonka takia budjettini sitten ylittyi. Tämä asunto tuntui kuitenkin (kaikesta tapahtuneesta huolimatta) heti kodilta ja viihdyin siellä sekä kaikki ystäväni olivat siellä, joten päätin jäädä asumaan sinne. Noinkin kauaksi kun lähtee kotoa, oma viihtyvyys on aika etusijalla :) Ruokaan tai liikkumiseen minulla ei mennytkään sitten paljoa rahaa – ruokaan +/- 100 Dalasia (eli alle 3€) päivässä ja sillä rahalla saatoin syödä yhdessä ystävieni kanssa eli kuuden henkilön kanssa. Ei siis ihan liian kallista! 

Ja veikkaan, että joitain teistä lukijoista saattaa kiinnostaa kuinka meidän parisuhteemme kesti minun reissailuni. Jotkut teistä nimittäin ihmettelivät, kuinka pystyin jättämään poikaystävän tänne Suomeen. Kieltämättä se oli rankempaa kuin mitä luulin. Silloin lähdön hetkellä Helsinki-Vantaalla olin enemmän rikki kuin koskaan ennen. Kaikki tuntui niin lopulliselta olematta sitä. En pystynyt katsomaan taakseni, en kyllä pystynyt tekemään sitä lähtiessäni Gambiasta. Kesti monta viikkoa tottua elämään ”yksin”, nukkumaan yksin. Olemaan ilman toisen läheisyyttä. Ennen paluuta iski sitten ihmeellinen jännitys ja ujous. Vihdoin kun pääsin takaisin Suomeen, muistan kuinka vain istuin autossa ja tuijotin poikaystävää. Kaikki tuntui niin vieraalta olematta sitä. Vaikea selittää. Omalta kohdaltani voin kuitenkin sanoa, että tämä ”erossa oleminen” teki vain hyvää parisuhteelle, tai ei ainakaan tehnyt mitään huonoa, vaikka ikävä olikin uuvuttaa. Oli ihanaa ”löytää” toinen uudelleen kotiin palattua. 

Niin ja…ja tiedän vielä palaavani Gambiaan, sehän on kuin toinen kotini. Kaikki on nyt niin tuttua ja turvallista siellä. Kaverit odottavat ja minä odotan, milloin taas näemme. Jos elämäntilanteeni olisi toinen, en pitäisi täysin poissuljettuna lopullista muuttoa Gambiaan. Minulla oli siellä kaikki hyvin ja olin onnellinen siellä. En kaipaa Suomesta juuri mitään. Tällä hetkellä Suomessa on kuitenkin pari pysyvää tekijää, jotka pitävät minut täällä mutta en sano koskaan ei.  

Jäikö vielä jotain kysyttävää? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)