sunnuntai 17. helmikuuta 2013

"Hymyilet tai itket kuinka vaan ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan."

Ihanainen Minna ehdotti jo muutama viikko sitten seuraavaa: "Olisi myös hauskaa jos kerrot päiväkirjamaisesti paluusi takaisin suomeen..."

Tätäkin varten on keräilty ajatuksia kokoon, ne kun ovat olleet aika leväällään Helsinki-Kololi akselilla. Noita lähimaastojen teitä on tullut tallattua aika monta kertaa koiruuden kanssa. Josko ne vastaukset löytyisivät vaikka lumikinoksesta? Jos tästä postauksesta ei selviä muuta, niin ainakin se kuinka paljon tällä hetkellä fiilistelen Haloo Helsinki-yhtyeen musaa :)

"Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta ja
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit jatkaa valehdellen
Tai sä voit tietää totuuden"

"Tänään on sitten se päivä. Se päivä, jota olen odottanut kolme kuukautta. Jo lähtöpäivänä haaveilin kuinka vihdoin voin palata kotiin ja pääsen perheeni syleilyyn. Tämä on myös se päivä, jota olen odottanut jo pitkään hämmentyneenä. Missä se koti oikeastaan onkaan? Mikä minut tekee onnelliseksi? Mitä tässä pitäisi oikein tehdä? Mä vaan luulin tulevani töihin tänne, palaavani kotiin ja täts it. Niin kuin Stien teki. Se vaan tuli tänne töihin, käveli kaduilla luurit päässä, ei halunnut tutustua kehenkään, suorittaa vaan mitä piti ja lähteä kotiin. Olisi ehkä pitänyt tehdä itsekin sama, niin ei sattuisi ja hämmästyttäisi niin paljon. Miten mä voin jättää tämän elämän ja nämä ihmiset? 

Ette usko kuinka monta kertaa olen aamuisin maannut sängyssäni moskiittoverkon alla ja miettinyt näitä asioita. Yhtään viisaammaksi en ole tullut. Kuka järkevä haluaisi vaihtaa elämän Suomessa elämään kehitysmaassa? Enkä mä oikeastaan haluaisi vaihtaa, mutta jotain mä haluaisin. Turha näitä on kuitenkaan vatvoa viimeisenä aamuna, lento odottaa! On niin pimeääkin vielä. Sataa. Eilinen ilta oli niin kummallinen. Oli mun läksiäiset - oli kivaa ja haikeaa. Kyllä mä näin sen näiden tyyppien olemuksista ja ilmeistä. Ikävä on jo nyt kova. Sitten iski se ukkosmyrsky ja vesisade. E lähti viemään taksilla Stieniä kotiin ja soitteli matkalta, että ootteko jo hukkuneet vedenpaisumukseen kotona. Kaikki oli kuitenkin hyvin, mitä mä nyt pöydän alla piilossa kun pelotti. Modi yritti rauhoitella, että salamat iskee veteen täällä. Kuuluisia viimeisiä sanoja. En usko. Pojat sanoivat, että kyllä huomenna paistaa aurinko (ja kuumasti) kun on mun viimeinen päivä, mutta eipä paista. Sataa. Mitä? Afrikassa?

 Baby Mohammed kasvaa!!!

Nousen kuitenkin sängystä. Pakkaamaan. Modi ei halua nähdä minun pakkaavan, joten teen sen ennen kuin hän tulee luokseni. Survon, survon, heittelen tavaroita toiselle nojatuolille - ne menevät kiertoon muille. Makuupussin olisin halunnut ottaa mukaan kotiin, mutta se ei mahtunut rinkkaan. Poikaystävä pakkasi rinkkani paremmin kuin minä. Lopulta Modi saapuu luokseni ja näkee rinkan. Huone on tyhjä. Ei se näytä enää minun kodiltani. Alamme valmistaa aamiaista - sitä viimeistä. Kumpikaan ei vaan sano sitä ääneen. Ei pysty. Amy on mennyt töihin, joten hän ei syö kanssamme ja Ebrima on liian kiireinen. Modi keittää Lidlin kahvia "Finnish Coffee" ja minä ryystän viimeistä kertaa Sun Island-teetä. Syömme munakasta tapalapan ja ketsupin kera. Kohta on vähän erilaiset aamiaiset tiedossa.   


Aamiaisen jälkeen totean, että sade alkaa tauota, mutta edelleen tihuuttaa. Haluan kuitenkin käydä vielä Serekundassa ostamassa muutaman tuliaisen, käydä supermarketissa ja moikkaamassa koripappaa, joka on rakas ystäväni. Lähdemme ensin kohti Serekundaa, mutta matkalla poikkeamme Bakoteen Modin kotiin. Meillä on mukana viimeiset tikkarit, mitä äidiltä jäi ja annamme ne lapsille. Näemme Bakotessa myös ompelijan, joka on saanut valmiiksi äidin hameen ja kaksi kangaskassia. Ne ovat upeita. Kävellessämme takaisin päätien varteen, odotan koko ajan milloin taivas repeää ja alkaa sataa. Vihaan sadetta. Taivaskin on niin synkkä ja pelottava! Kaiken kohdalla ajattelen "tämä on sitten viimeinen kerta". Taksit, Serekunda, ihan kaikki. Kuinka monesti tulikaan käytyä Serekundassa? Hullut markkinat. Ostan itselleni pussillisen baobao:ta, josta teen kotona (Suomessa) mehua, iskälle ostan kolme pussia pähkinävoita (ei taida saada Suomesta?) ja muutaman tuliaisen, kuten käsikoruja ja avaimenperiä. Ei turhaa krääsää. 

Serekundasta lähdemme Westfieldiin, koska Modi haluaa välttää Serekundassa olevan liikenneruhkan. Aika turha strategia, sillä joka puolella tuntuu olevan ruuhkaa. Traffic lightseissa meillä meinaa olla vaikeuksia vaihtaa taksia, sillä on perjantain rukousaika ja lähes koko maanväestö rukoilee. Saamme lopulta taksin ja lähdemme kohti Kotua ja Senegambiaa. Sataa vettä. Sanon Modille, että tuskin koripappa on Kotussa myymässä koreja, sillä eivät turistit ulkoile sateella. Olisin halunnut nähdä hänet vielä viimeisen kerran pitkään aikaan, ostaa muutaman korin ja antaa paketin teetä. Modikin toteaa, että tuskin hän on siellä, joten menemme suoraan Senegambiaan ja käymme kotimatkalla supermarketissa. Ostan Redbullin, sillä olen jo nyt todella väsynyt ja vielä pitäisi valvoa noin vuorokausi. Ostamme myös jauhelihaa, sillä Modi haluaa kokata "viimeisen aterian". Niin viimeisen. 

Kun saavumme kotiin, kaikki ovat siellä. Amykin. Hän lämmittää itselleen eilisistä läksiäisistä jäänyttä kasvisruokaa ja me joudumme odottamaan oman ruokamme valmistusta, sillä oma kaasuni loppui juuri sopivasti eilen enkä luonnollisesti nähnyt enää järkeä täyttää sitä. Lainaamme siis Amyn kaasua kun hän on valmis. Hän tarjoaa myös pakkausapua ja kysyy kuinka voin. En voi oikein muuta kuin kohauttaa olkapäitäni. Voiko ihminen tuntea oloaan ristiriitaisemmaksi? Vihdoin Modi saa ruuan valmiiksi, spagettia ja jauhelihakastiketta. Myös Ebrima tulee syömään kanssamme ja jaamme lautasen eli syömme kaikki samalta lautaselta. Niin kuin melkein joka ilta. Nauramme kun kaikilla on ympäri naamaa kastiketta. Modi pyytää etten lähtisi. Aika on mennyt niin nopeasti. Kaikkihan on täällä hyvin. En jaksa enää pidätellä kyyneleitä ja sanon, että puhutaan vaikka eilisestä jalkapallo-ottelusta, en pysty nyt muuhun. Onneksi he tajuavat vihjeen. Kirjoitan myös kaikkien syntymäpäivät ylös päiväkirjaani, totta kai perheen synttärit pitää aina muistaa! 

 Koripapan kanssa

Enää olisi pari tuntia aikaa ennen kuin pitää lähteä kentälle. Tsekkaan monta kertaa, että liput ovat tallessa ja passi löytyy. Varmistan, että taksikuskiystämme tietää varmasti, milloin olemme lähdössä, sillä lentokone ei odota. Tänään ei voi olla "in African time". Loput pari tuntia vain hengailemme ulkona, sateelta piilossa. Haen sisältä lenkkarini ja sukkani. Tässä se sitten on. Ei enää sandaaleja, ei paljaita varpaita. En ole kolmeen kuukauteen pitänyt sukkia. Näytän pojille _mustia_ jalkapohjiani (rakastin kävellä ilman kenkiä) ja he sanovat, että ne pitäisi pestä. Kukaan ei kuulemma istuisi vieressäni koneessa. Ei haittaa, pesen jalat sitten kotona. Kohta. Lopulta taksikuskiystämme tulee ja on aika lähteä. Modi hakee sisältä rinkkani ja minä otan käsimatkatavarani, ison kassin. Katson viimeistä kertaa kotiani Afrikassa. Tänne tulin, täältä lähden ja tänne palaan. Suljen oven ja annan avaimet Modille. Hän asuu vielä asunnossani viikon lähtöni jälkeen. Saa kuulemma olla viiden tähden hotellissa. Itku tulee taas. Kaikki on niin lopullista. Enkö saisi olla vielä yhden päivän täällä? Kaverit haluavat ottaa vielä ryhmäkuvan pihalla ja sanon ettei ole reilua kun yksi itkee. Kentälle minua lähtevät saattamaan Ebrima, Amy ja Modi. Ne kaikista rakkaimmat. Ams, meidän "isä" ottaa minut vielä viimeisen kerran halaukseen. Pärjäile. Ei tässä muutakaan voi. 

Emme puhu paljon mitään matkalla kentälle. Sanon, että lähetän viestin Saksasta kun olen perillä. Amya pelottaa automatka pimeällä ja pitelen hänestä kiinni. Rakas sisko. Lentokentällä tämä sisko imitoi lentokonetta ja hyppii ympäri pihaa liidellen. Pakko jonkun on yrittää piristää tunnelmaa. Menemme sisälle lentokentälle ja Modi nostaa rinkkani selkääni. Hän sanoo, ettei uskalla päästää irti minusta, muuten kaadun samantien selälleni. Kieltämättä rinkka painaa. En pysty enää sanomaan mitään. Kiitos. Am coming. Bye. En katso taakeni, katoan lähtöselvitysjonoon. Tässä sitä ollaan. Matkalla jonnekin, yksin. En ole ollut näin yksin sitten viime lokakuun, kun lähdin tähän reissuun. Lentoni Gambiasta Saksaan on tunnin myöhässä. Onneksi ei ole vielä paniikkia vaihdon suhteen. Olo on niin turta. Voisin juosta tuosta ovesta ulos ja jäädä tänne. Mitä menettäisin? Paljon. Suomessa on niin monta hyvää juttua, mutta..joku minua vetää tässä paikassa. Lentomatka Gambiasta Frankfurtiin on kamala, Gambiassa on ukkosmyrsky joka heittelee konetta. Normaalisti olisin jo kauhusta kankeana, mutta onneksi olen väsynyt, joten pystyn rentoutumaan kaikesta huolimatta. Ruokatarjoilukin viivästyy koneen heittelyn takia ja lopulta saamme pasta-aterian eteemme kahdelta yöllä. Mikäs siinä. 

Kuuden aikaan aamulla (jotain aikaa) saavun Frankfurtiin, melkein tunnin myöhässä. On niin kylmä. Niin sisällä kuin ulkona. Saan nopeasti fiksattua jatkolentoon liittyvät jutut kuntoon (propsit hyvästä toiminnasta Frankfurtissa!). Lähden hakemaan itselleni aamiaista ja käyn tsekkaamassa, että mistä löytyy Suomen lennon lähtöportti. Olo on kuin kengurulla, joka on revitty Australiasta Kanadaan. Tällaistako tämä sitten on? Missä ovat local shopit? Miten niin en saa leipääni viidellä Dalasilla? Käyn shoppailemassa suklaata tuliaiseksi, mutta sekin tuntuu liian oudolta. Onneksi voin sentään tekstailla poikaystävän kanssa, joka on Suomessa matkalla Helsinki-Vantaalle koiruuden kanssa. Syy palata Suomeen! Oma muru! Tuntuu niin pahalta kaataa kaikki tämä pahaolo hänen syliinsä ja tämä edestakaisin seilaaminen. Haluan olla hänen kanssaan Suomessa, mutta haluan olla Afrikassa. Siis missä haluan olla?

 Ilmeellä kotiin!

Eipä ollut saksalainen täsmällisyys muuta kuin myytti, sillä lento Saksasta Suomeen lähtee yli vartin myöhässä. Saan itselleni oman penkkirivin, en valita. Puhallan tyynyni täyteen ilmaa eikä unta tarvitse kauaa odotella. Lennolla saa pienen välipalan ja juotavaa niin paljon kuin haluaa. Ei maistu, ei ole jano. On vain niin kylmä ja väsy. Outo olo. "Tervetuloa Helsinki-Vantaalle" ja herään. Täällä sitä ollaan. Tuttu ja vieras kotimaa. Kaikki on mennyt eteenpäin - ilman minua. Käyn vessassa ja järkytyn kun katson peiliin. Mun naamahan on musta! Tsiisus! Ei siellä pimeässä Afrikassa tajunnut, minkälainen rusketus naamalla onkaan. Saan rinkkani ensimmäisten joukossa, sillä se on erikoismatkatavara. Nyt jännittää! Seinän toisella puolella he ovat. Perheeni! Ensimmäisenä näen Viton, vihellän sille mutta ei se tajua. Joko se on unohtanut mut tai sitten on liian jännää. Siellä ovat myös muu perhe ja poikaystävä. Kaikki näyttää niin tutulta. Niin vieraalta. En oikein osaa sanoa mitään. Täällä sitä ollaan. Päivä kerrallaan. Sanon poikaystävälle, että haluan kauppaan: Sirkusaakkosia ja ruisleipää, kiitos! 

Täältä se alkoi ja tänne se päättyi. Se oli siinä. 

9 kommenttia:

  1. (Viittaan nyt ehkä niihin sun aikaisempiinkin postauksiin - varoituksen sana, saattaa tulla varmaan pitkä kommentti..)

    Ihanaa kun kirjoitat näin rehellisesti sun tuntojasi täällä. Ja on tosi upeeta huomata, kun on seurannut sun blogia jo ennen matkaa, ja ne kivut mitä silloin mietit, sai kääntyä positiiviseksi. ONNEKSI lähdit! Olisit jäänyt monta kokemusta vähäisemmäksi.. itse en ole ollut kuin max 1 kk:n matkalla, mutta parit ystävät jotka ovat olleet jossaki kauempana pitemmän aikaa, ovat kohdanneet aivan samanlaista ongelmaa, sellaista fiilistä että täällä suomessa kaikki jatkui ennallaan, kukaan ei muista heitä, eikä edes kysy kuulumisia.

    Tiedän itsekin, että on hankalaa alkuun jutella, kun elämä suomessa tai afrikassa on niin erilaista. Tiivistäpä siinä sitten "no miten reissu meni". Aika lyhyitä kertomuksia, vähäisiä sanoja lopulta.. enkä itsekään, "joka jäi suomeen", en osannut kysyä sen suuremmin mitään.. onhan tää niin eri maailmaa..

    Kun lukee näitä sun postauksia, mua niin kiehtoisi päästä afrikkaan. Mua ihastuttaa niin tuo yhteisöllisyys, mitä olet kirjoittanut. Se on tosiaan sääli, että se on kadonnut lähes kokonaan suomesta. Eihän näin aina ole ollut. Meiän mummot ja papat on elänyt paljon yhteisöllisempää elämää, mitä me. Luen just yhtä elämänkertaa 104-vuotiaasta naisesta, elämä on muuttunut niiiiiiiiin paljon.

    vaikka en afrikassa ole ollutkaan, muakin harmittaa tämä suomalainen "sisäänpäinkääntyneisyys". Itse olen seurakunnan touhuissa mukana, ja siellä näkee yli sukupolvirajojen menevää yhteisöllisyyttä. Se on sellaista, mitä kaipaisi kaikkialle. Käydään perheiden luona kyläilemässä, viedään vähävaraisille ruokaa, ja autetaan arjessa.. jaetaan syvällisiä ajatuksia, jutellaan yömyöhälle kahvikupin ääressä. Ei jätetä kipujen kanssa yksin..

    Tällaista pitäis olla niin paljon enemmän, ei meitä ihmisiä tartte pärjätä vain yksin.. ja "hyvinvointi-suomi".. vaikka puitteet onkin mahtavat meidän maassamme hyvin, voiko ihmiset silti hyvin...

    Oispa tosiaan upeeta, että sen sijaan että ihmiset istuisivat illat pitkät ruudun äärellä faccebookissa, kokoontuisivatkin tekemään ruokaa yhdessä, ja vaikka syömään samalta lautaselta. Ah! Oispa parhautta.. (itsehän just kirjoitin ahdistuksesta kaikenmaailman sosiaaliseen mediaan blogissa..)

    Enemmän aitoja kohtaamista, aitoa läsnäoloa!!

    Jään innolla odottelemaan lisää kuulumisia afrikasta, meillä olis sieltä paaaljon opittavaa :)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Satu ja kiitos paljon ihanasta kommentistasi :) Kiva kuulla, että näistä mun "rehellisistä" postauksista tykkäillään, välillä kyllä vähän hirvittää antaa niin paljon omista tuntemuksistaan täällä mutta toisaalta haluan, että blogini on muutakin kuin pintaliitoa. :P Ja niin, onneksi tosiaan lähdin. Vaikka välillä oli rankkaa ja sattui niin henkisesti kuin fyysisesti, niin se oli upea kokemus ja kasvatti.

      Ja suosittelen kyllä erittäin lämmöllä lähtemään edes lomalla jonnekin kehitysmaahan, se on niin avartavaa ja oppii arvostamaan niitä asioita mitä meillä täällä on. Vaikka kai niitä pitäisi osata arvostaa muutenkin kuin käymällä katsomassa kuinka kurjaa muilla on. Tosin, se kurjuuskin on niin suhteellista. Mikä tuo elämänkerta muuten on, mitä nyt luet? Muakin voisi kiinnostaa. :)

      Poista
  2. Todella koskettava teksti.. tirautin muutaman kyyneleenkin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitos :) Suoraa sydämestä tuli! Pakko välillä purkaa näitä tuntojaan..

      Poista
  3. Ihana teksti, oot mahtava, reipas ja rohkea nainen! :)

    VastaaPoista
  4. Rupesi kyllä itkettämään tätä lukiessa.. Sitä pystyi melkein itsekin tuntemaan nuo tunteet, niin hyvin kuvailit.

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)