tiistai 1. tammikuuta 2013

My first roadtrip.

Nyt olisi sitten ensimmainen roadtrip takana taalla Afrikan auringon alla. Viime perjantaina herasimme kukonlaulun aikaan (kerrankin siita kukosta oli oikeasti hyotya!) ja heitimme reput selkaan. Ei muuta kuin tien paalle! Ensimmainen jannitysmomentti koettiin jo ennen kuin koko reissu oli paassyt kunnolla alkamaankaan. Nama taksit taalla, oh my god! Talla kertaa satuimme sellaiseen seven-seven-taksiin, joka oli taynna kannisiia bumstereita palaamassa Senegambian yosta. Hi nice lady ja blaablaa! Kuinka hurmaavaa. Ehka saatoin viela sulkea korvani tuolta, mutta en saattanut sulkea silmiani silta, etta kuljettaja kuvitteli ajavansa rallia ja mika pahinta han viela myonsi sen. Oikein kiva pimealla, pomppuisella tiella ilman valoja! Ehka joskus aiemmin tuo ei olisi niin haitannut, mutta sen viimeisen lahelta piti-tilanteen jalkeen olen ollut jostain syysta vahan herkilla. Niinpa tein muille matkakumppaneille aika selvaksi, etta tassa taksissa ei muuten matkusteta Banjuliin asti. Onneksi he olivat samaa mielta ja paasimme turvallisesti perille Banjuliin ja lautalle. Harmi vain, etta lautta oli juuri lahtenyt, joten ei muuta kuin aamupalaa kaupasta ja lauttarannassa varjottelya melkein tunti. Aurinko kun ei viela meita lammittanyt.

Banjulista eli paakaupungista matkattiin tosiaan toiseen satamaan eli Barraan. Barrasta otettiin sitten bushtaxi, suomalaisemmin puskataksi eli vanha pakettiauto. Yleensa noihin autoihin angetaan niin monta ihmista kuin mahdollista ja matkatavarat laitetaan katolle. Paluumatkalla autonkatolla matkusti myos pari (elavaa!) vuohta. Taalla mikaan ei ole mahdotonta. Ajomatkan alussa taas jannitin aika kovasti minkalainen tie ja kuljettaja tulisivat olemaan, mutta molemmat osoittautuivat hyviksi. Yllatyin, etta tiet maaseudulla olivat itse asiassa paremmassa kunnossa kuin taalla Senegambian alueella. Ajomatka kohteeseemme eli George Towniin kesti noin 5 tuntia, kilometreja kertyi noin 300. Voin kertoa, etta nyt tietaa matkustaneensa. Autossa tuli joko ihailtua perinteista afrikkalaista maalaismaisemaa tai nukuttua. Puolessavalissa ajomatkaa pidimme onneksi myos tauon, jolloin nautin mun ehdottoman hiilihydraattipommiherkun eli tapalapaa kera keitettyjen perunoiden ketsupilla. Afrikkalaista roskaruokaa, vaittaisin. Toinen herkkuni on tapalapa munakkaalla, niin hyvaa!


Perille George Towniin paasimme joskus viiden aikaa iltapaivalla, juuri sopivasti ennen pimeaa. Amy oli viisaana lukenut ennen matkaa LonelyPlanet-kirjaa ja bongannut sielta meille majoituksen. Olimme siis varanneet etukateen kaksi huonetta paikallisesta leirista. Matkassa meita oli yhteensa nelja henkea, kaksi paikallista toveria, Amy ja mina. Leiri kuulosti paremmalta kuin miksi se lopulta osoittautui. Maksoimme tosiaan 500 Dalasia per yo per huone ja se ei missaan nimessa ollut hintansa arvoinen paikka, valitettavasti. Itse leiri oli kaunis paikka, Gambia-joen rannalla, viidakkomainen ymparisto, paljon koiria ja apinoita, mutta itse huoneet olivat pettymys. Koko paikassa ei ollut lainkaan sahkoja ja vesikin oli "juokseva", suihku oli siis yksi onneton noro. Lisaksi huone oli kylma ja pieni. Parasta tai oikeastaan pahinta oli se, ettei vessassa ollut lainkaan ovea, verhoa tai mitaan. Meinasi vahan ujous iskea, mutta onneksi siitakin selvittiin huumorilla. Reissun jalkeen kylla osaa arvostaa tata omaa asuntoa kylla niin taysilla! Tuntuu ihan kuin hotellissa asuisi.

Lauaantaina nautittiin sitten maittava aamiainen leirissa, 100 Dalasia per naama. Aamiaisella tarjoiltiin leivan lisaksi munakasta, afrikkalaista puuroa (mun lempparia myos!), paikallisia donitseja, uppopaistettuja papuja (hyvaa!) ja tietysti teeta. Itse ainakin tykkasin aamiaisesta kovasti! Ainoa ruoka mista en taalla valita on Domada, olen syonyt sita liikaa eika se enaa uppoa. Siina on yleensa jotain lihaa maapahkinakastikkeessa. 


Aamiaisen jalkeen varasimme sitten veneretken eli lyottaydyimme kahden jenkkilaisen perheen seuraan ja lahdimme veneilemaa Gambia-joelle noin viideksi tunniksi. Veneessa oli ihanan rentoa ja auringostakin tuli nautittua! Paastiinpa nakemaan myos virtahepoja (joskin kaukaa!), ihan lahelta niita ei edes paase katsomaan, silla ne saattavat villielaimina olla aika arvaamattomia ja pahimmassa tapauksessa hyokata veneen kimppuun. Hippovauvat olivat kuitenkin sopoja! Tietysti naimme myos paljon lintuja ja apinoita. Parasta oli kuitenkin nauttia erilaisesta luonnosta ja kavereiden seurasta.

Leiriin palasimme vasta pimean tullen ja iltapalaa lahdimme hakemaan paikallisesta kaupasta. Etta osasi olla kylma illalla! Oikeastihan on ihan naurettavaa valittaa kylmasta, taalla kun on aina vahintaan se +15 astetta, mutta kun paivisin tottuu siihen reiluun +30 asteeseen. Lisaksi viidakkomainen ymparisto monine puineen lisasi kosteutta ja kylmyytta. Piti laittaa ensi kertaa kahteen kuukauteen sukat jalkaan - kuinka outoa! Oikeasti kavelisin koko ajan vaikka ilman kenkia, mutta saan jatkuvasti kuulla kuinka sivistymatonta se on, niin olen sitten noyrtynyt kayttamaan kenkia. Kotona en kylla kayta! :) Ehka juuri nuo iltahetket kun juodaan teeta (mina juon raakaa teeta eli teeta ilman maitoa), syodaan yhdessa iltapalaa ja rupatellaan kaikkia holmoja juttuja, ovat niin parasta. Minusta on Suomessakin niin kurjaa syoda yksin. Totuin lapsuudessani siihen, etta ruoka-aika vietetaan yhdessa ja kotona tuntuu niin yksinaiselta jos joutuu syomaan ilman seuraa. Taallakin jos kokkaan vain itselleni (jota en kylla tee), menen syomaan tuonne meidan "olohuoneeseen", jossa on aina joku jonka kanssa jutella - joko sitten wolofia tai englantia. Joskus jopa suomea, haha. M muistaa ainakin, etta bred and butter on suomeksi leipaa ja voita. Siita se lahtee! 


Roadtrip oli kylla mahtava, mutta rankka kokemus! Ja nalka kasvaa syodessa! Viela tekisi mieli lahtea jonnekin, mutta en tieda onko enaa oikein aikaa. Senegalin Dakar olisi kiva, olen kuullut siita niin paljon positiivista! Sen ainakin tiedan, etta kotiinpalattuani en paasta rinkkaani polyttymaan. Tienpaalle on paastava uudestaan, tavalla tai toisella! On se niin mahtava tunne saada uusia kokemuksia :)

PS. Reissun jalkeen saimme kuitenkin todella ikavia uutisia. Pieni Ebrima eli toinen kaksospojista oli menehtynyt. Viela viime viikolla heista huolehtiva nainen sanoi, etta poika vaikutti voivan paremmin, mutta valitettavasti han ei ollut sitten tarpeeksi vahva. Ollaan oltu niin maassa kaikki, taalla jaetaan ilot, mutta myos surut. Eilen kaytiin M:n kanssa perheen luona ja tietysti katsomassa toista kaksosista. Mielta piristi onneksi se, etta han nayttaa voivan tosi hyvin ja vaikuttaa olevan vahva. Yritetaan nyt tukea perhetta kaikin tavoin. Onneksi minulla on kuvia molemmista pojista, niista teetetaan kopioita, jotta toiselle pojista jaisi sitten edes joku muisto veljestaan. :) 

1 kommentti:

  1. Vau miten kokemusrikas reissu teillä on ollu!! Ihan hengästytti lukea kaikista teiän jännitysmomenteista..Totisesti eksoottisen majapaikankin saitte avovessoineen päivineen :)Ihanan kuuloinen tuo aamiainen minkä saitte! Meiän täytyy joskus kokeilla brunssia afrikkalaiseen tyyliin. :) En kyllä yhtään ihmettele, että janoat lisää reissuja!!

    Olipa tosi kurja uutinen tuo toisen kaksospojan kuolema! :( Mutta on kyllä ihana ajatus, että teetätte kuvia niin veljestä jää muistoja. :)

    <3 Laura

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)