lauantai 17. marraskuuta 2012

Elämää Afrikan auringon alla.

Tästä voi tulla pitkä postaus, varoitan jo etukäteen! Tekee mieli kirjoitella niitä syvimpiä fiiliksiä ja mietteitä täältä Afrikan auringon alta. Suomesta lähdöstäni on kulunut jo yli kolme viikkoa ja vasta pikkuhiljaa olen voinut palata niihin lähdön tunnelmiin. Vaikka kuinka yritin etukäteen tsempata itseäni ja valmistautua siihen kaikesta tutusta ja turvallisesta irrottautumiseen, niin silti se löi vasten kasvoja kuin märkä rätti. Kuvittelin jo kuukausia ennen lähtöäni miltä tuntuisi sanoa heippamoikkanähdään poikaystävälle lentokentällä. 



Voi kun nuo kuvitelmani olisivatkin käyneet toteen, silloin hyvästeistä olisi voinut jopa selvitä. Muistan kuinka heräsimme tuolloin 29.10 ennen aamuneljää uudessa kodissamme. En ollut nukkunut lähes lainkaan koko yönä. Ahdisti, pelotti ja jännitti. Katselin viimeistä kertaa pitkään aikaan uutta kotiamme. Otimme Viton mukaan lentokentälle ja ajomatkan katselin, kuinka pieni karvainen lapseni nukkui jaloissani täysin tietämättömänä siitä, ettei kohta näkisi minua pitkään aikaan. Oli niin pimeää. Lentokentällä sain tsekattua nopeasti itseni lennolle ja matkatavarat katosivat jonnekin erikoismatkatavarahihnaa pitkin. En edes tiennyt, että rinkka on erikoismatkatavara. Onneksi siitä ei joutunut maksamaan mitään ylimääräistä. Kaikki meni suht hyvin siihen asti, kunnes poikaystävä tuli kanssani jonottamaan turvatarkastukseen. Tiesin, että jonon lyhentyessä, lyhenisi koko ajan myös meidän yhteinen aika. Lopulta kaikki paineet olivat ihan liikaa ja romahdin. Ei kuuden yhteisen vuoden ja joka päiväsen yhteydenpidon jälkeen vaan voi irrottautua toisesta. En osaa edes kuvailla miltä minusta tuntui. Lopulta oli minun vuoroni mennä turvatarkastukseen ja se tuntui siltä, kun joku olisi tyrkännyt minut alas sillalta. En oikeastaan muista tuon jälkeisestä ajasta paljon mitään – muistan vaan sen ahdistuksen ja yksinäisyyden. Muistan kuinka itkin vielä lennolla Roomaan.  Kaikki tuntui niin ristiriitaiselta – toisaalta olin matkalla kohti unelmaani ja toisaalta kaikkosin koko ajan rakkaimmastani. 

Elämä tuntuu yhä vieläkin ajoittain ristiriitaiselta. Elän unelmaani, mutta en olisi ikinäkoskaanmilloinkaan voinut uskoa, että kokisin tällaista ikävää. Afrikan auringon alla siis koetaan hyviä ja huonoja hetkiä. Huonoja hetkiä on eritoten aamuisin, kun makaan sängyssäni, kuuntelen kuinka naapurin vuohi määkii ja kukko kiekuu (mä vielä nujerran sen kukon!!) ja tuijotan kattoon. Tuntuu niin voimattomalta. Yhtenä aamuna heräsin ja luulin olevani Suomessa omassa sängyssäni. No enpä ollut. Puhuminen onneksi auttaa ja itselleen pitää muistaa antaa aikaa. Amy sanoo aina, että banaanit ovat keltaisempia aidan toisella puolen ja niinhän se on. Niistä huonoista hetkistä pitää vaan päästä yli ja tarttua päivän puuhiin.


 Minulla ei ole ikinä ollut tunteet niin pinnassa kuin ne ovat nyt täällä ollessani. Kyyneleet valuvat joka kerta kun saan joltain läheiseltäni sähköpostin. Kyyneleet valuivat kun kuulin yksi päivä Aban biisin. Liikutuin kun naapurin poika lähetti minulle leipää. Tuntuu oudolta löytää itsestään uusia puolia. Tiedän, että tulen liikuttumaan totaalisesti vanhempani nähdessäni – varoitan teitä äiti ja isukki jo etukäteen! Se on täällä siis ihan normaalia. Ja valehtelisin jos väittäisin, etten vieläkin sisimmässäni odota poikaystävän tulevan tänne. Tiedän, ettei niin tule käymään – katsoin yksi päivä lippujen hintoja ja ne ovat pilvissä. Mutta minkä ihminen odotuksilleen mahtaa. 

Mutta kaikesta huolimatta olen kuitenkin nauttinut elämästäni täällä. Ne hyvät hetket tekevät tästä kokemuksen. Välillä havahdun vieläkin miettimään, että asun oikeasti Afrikassa. Jotenkin niin uskomatonta. Mitkä ovat sitten niitä hyviä hetkiä täällä? Esimerkiksi se kun kävelee perjantaisin töiden jälkeen töistä kotiin rantaa pitkin. Ottaa päiväunet rannalla. Jää juttelemaan ihan vain niitä näitä paikallisten kanssa. Lisäksi tämä meidän ihana pihapiiri on kuin perhe; tunnen jo kaikki täällä tosi hyvin kun vietämme niin paljon yhdessä aikaa. Jos iltaisin sattuu olemaan sähköt toiminnassa, niin katselemme yhdessä telkkaria, esim. musiikkivideoita tai uutisia. Pojat ostivat oikein digiboksin, niin nyt näkyy useampi kanavakin! Koko ajan joku keittelee vihreää teetä (en juo). Laitetaan ruokaa yhdessä. Tämä yhteisöllisyys on niin parasta täällä. Ihan erilaista kuin kotona Suomessa. Aina on joku kyselemässä, että mitä olen tehnyt ja kuinka voin. Ei tätä kaikkea osaa oikein selittää – se pitää vain kokea! 

Mutta elämä täällä Afrikan auringon alla on ennen kaikkea leppoisaa, iloista ja elämänmyönteistä, vaikkakin välillä myös uuvuttavaa ja rankkaa. Mutta kaikki kokemukset vain kasvattavat - niin ne hyvät kuin huonotkn. Näinhän se menee!

7 kommenttia:

  1. Tuli ihan kylmät väreet kun luki tämän postauksen <3 Voin vain kuvitella minkälaisia tunteita oletkaan käynyt läpi ja vaikka en itse olekaan ikinä ollut yksin maailmalla tuolla tavalla, niin tunnistan kyllä nuo ääritunteiden kokemiset matkan päällä itsessänikin. Herkimpinä hetkinä puhkeaa yhtäkkiä kyyneliin saatuaan sähköpostia perheenjäseniltä, kun taas parhaimpina hetkinä vaan hämmästelee suu auki kaikkea kokemaansa ja sitä, miten ainutlaatuista aikaa matkan aikana pääseekään viettämään. Suuria kontrasteja ja suuria tunteita, sitä se matkustelu kyllä on :) Meilläkin on ihan pian ne edessä, muutama viikko vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä sen sanoit Hanna! Matkustaminen on todellakin täynnä niin ääripäiden tunteita - niin hyvässä kuin pahassakin :) Elämä tuntuu välillä niin vuoristoradalta. Mutta toisaalta on vain mukavaa ettei elämä ole aina vain samaa tasapaksua - siinä on yksi syy miksi lähdin tänne. Täytyy saada kokea, täytyy saada elää ja ikävöidä :) Ihanaa reissuodotusta teille! <3

      Poista
  2. Tuli itsellekin itku silmään, kun luin tätä. Ei se ikävä katoa, mutta siihen kuulemma tottuu hiljalleen. Tiedä sitä sitten. Haleja sinne! Teillä on miehesi kanssa koko elämä aikaa, kun palaat reissusta. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinä <3 Kiitos kauniista sanoistasi. Voin kyllä niin allekirjoittaa tuon ettei se ikävä katoa mihinkään, mutta siihen tottuu hiljalleen. :) Onneksi näin!

      Poista
  3. Oi voi, sykähdyttävä teksti. Meidän yhdessäolon aikana pisin aika erossa on kuukausi. Minä olin australiassa, mies suomessa. Kyynel tuli useasti, vaikka muutoin matka olikin uskomattoman upea.
    Tässä muuten yhdestä Ylpön biisin sanoista sun tilanteeseen sopivat riimit.
    "Sinä olet niin kaukana, toisessa maassa,
    Se repii mieleni,
    Sinä olet niin kaukana,
    Vaikka sata vuotta, mä odotan sinua."

    Ihana muuten lukea tuosta yhteisöllisyyden kokemisesta - se on varmasti se, mitä täällä suomessa jää puuttumaan, mitä pitäisi olla, mihin pitäisi pyrkiä.. yksin ei selviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos Satu sinulle ihanasta kommentistasi :) Kauniit lyriikat tuossa biisissä ja niin totta. Ja yhteisöllisyydestä, se on niin parasta täällä. Koskaan ei tarvitse olla yksin, aina on joku lähellä - välittämässä ja auttamassa. Yksin ei todellakaan aina selviä eikä kyllä pidäkään :) Välillä on mukavaa kun saa tukeutua toisiin ihmisiin. Terkkuja sinne Suomeen!

      Poista
  4. Huh, miten elävästi ja tunnepitoisesti kuvasitkaan sitä raastavaa oloa, mikä lähtöportilla oli! Ihan uskomattoman rankka tilanne. Kaikesta valtavasta ikävästä huolimatta on ihan huikeen ihanaa, miten oot pystynyt myös nauttimaan upeista jutuista siellä. Varmasti se on juurikin sellaista tasapainoilua ikävän ja päivittäisen elämänmenon välillä. Mutta onpa ihanaa, että mamma ja pappa tulevat jo muutamien viikkojen päästä!! :)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)