sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Pettymys.

Joskus jäljelle ei jää kuin yksi sana: pettymys.

Kirjoitin aiemmin(kin) tässä postauksessa siitä kuinka olen toivonut saavani edes hieman kannustusta päätökselleni lähteä Afrikkaan tai edes sen neutraalin vastaanoton. Etenkin läheisiltäni tai niiltä, jotka tuntevat minut. Sen ymmärrän etteivät kaikki voi eikä kaikkien täydykään innostua ja pitää samoista asioista, mutta miksi toisen unelmia pitää arvostella kielteiseen sävyyn? Joku voisi sanoa sen olevan huolenpitoa, mutta joku raja silläkin. 

Vaikka blogin tekstien perusteella on voinut saada sen käsityksen, että päätös lähteä (ja etenkin siinä päätöksessä pysyminen) on ollut minulle helppoa, voin kertoa että se on ollut kaikkea muuta. Olen öisin herännyt painajaisiin kun en löydäkään oikeaan lentokoneeseen tai en ymmärrä paikallisten puhumaa englantia. Olen pelännyt tauteja tai ettei suhteemme kestä välimatkaa. Olen pelännyt, etten saa töitä enää milloinkaan paluuni jälkeen. Rehellisesti sanottuna en ole vieläkään satavarma lähdöstäni. 

Ja toisaalta miksipä lähtisinkään kun muut tuntuvat olevan niin varmoja siitä, että kaikki menee kuitenkin huonosti. Saan satavarmasti sen AIDSin, minut raiskataan jo lentokentälle ja mitä näitä nyt on? Ei oikeasti tunnu kovinkaan hyvältä, kun valmiiksi jo jännittää ja pelottaa ja sitten muut tulevat laukomaan tuollaisia "totuuksia". Miksi pitää aina olettaa pahinta? En ole lähdössä sinne takki auki, vaan rakas järki mukanani, mutta ei tässä maailmassa voi vaan oikeasti elää sillä asenteella, että kaikki paha tapahtuu. Jos sairastun tai joku raiskaa minut, niin sitten tapahtuu niin. Sitä mietitään sitten. Miksi murehtia etukäteen sellaista mitä ei välttämättä ja mitä todennäköisemmin edes tapahdu? 

Jotenkin pelottaa se kuinka muovipussissa ihmiset nykyään elävät ja etenkin täällä Suomessa. Ihan yhtä lailla täällä voi (ja tulee) nainen raiskatuksi ja pahoinpidellyksi. Ihan yhtä lailla Suomessa ammutaan ja tapetaan. Onko oikeasti joku vielä sitä mieltä, että Suomi on turvallinen paikka elää? En minä ainakaan. Ehkä keskimääisesti kyllä, mutta ei ehdottomasti. Maailmassa tapahtuu koko ajan pahoja asioita eivätkä ne valitettavasti pysy millään voimalla Suomen rajojen ulkopuolella. 

Joskus jäljelle ei jää muuta kuin pettymys. En voi edes sanoin kuvata kuinka pettynyt olen. Olin/olen lähdössä toteuttamaan unelmaani eli auttamaan ihmisiä, mutta minulle on tehty erittäin selväksi, että se on typerää ajanhukkaa, kaikki menee huonosti ja on vaarallista. Ja ihan turha sanoa, että älä välitä ihmisten mielipiteistä. Kyllä valitettavasti välitän ja tiedättekö kun tarpeeksi kauan kuulee jotain hoettavan, niin siihen oikeasti alkaa uskoa?

En tiedä mitä teen tälle blogille. Se on ainakin selvää, että mietin hetken. Ehkä jatkan, ehkä en, mutta en halua enää alistaa omia unelmiani muiden arvostelulle.