sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kaunis rietas onnellinen.

Kaunista minusta ei saa, rietas olen ja onnellinen minusta tulee. 

Niin uskomatonta, että kuukauden päästä tähän aikaan availen silmiäni jossain Atlantin rannalla. Toivottavasti sentään hotellihuoneessa enkä kirjaimellisesti siellä rannalla ;) Siitä on niin uskomattoman pitkä aika kun päätin toteuttaa tämän matkan. Muistan vieläkin ne fiilikset eikä minun tarvitse edes lukea niihin liittyviä postauksia. 

Jos totta puhutaan, on tällä tulevalla matkalla niin monta muutakin tavoitetta kuin vain se työ, vaikka se onkin niistä tietysti se tärkein. Olen ollut jo pidemmän aikaa aika eksyksissä. Ne jotka tuntevat minut, tietävät minun olevan joidenkin asioiden suhteen aikamoinen tuuliviiri. Toisaalta on kyllä asioita, joiden suhteen osaan myös pitää pääni ja pysyä päätöksessäni. Mutta olen jo muutaman vuoden ajan miettinyt sitä mikä ja kuka minut tekee nyt onnelliseksi ja minkä haluan tekevän minut onnelliseksi tulevaisuudessa? Täytyy myöntää, että jos joku olisi vuosi sitten tullut kertomaan minulle että hei lähdet vuoden päästä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan (ja vielä yksin!) en olisi voinut muuta kuin nauraa päin naamaa. Halusin uran, auton ja talon. Ehkä vähän rahaakin?


Ja ei, ei minusta ole vieläkään tullut hippiä tai Robin Hoodia, joka jakaisi kaikki rahansa Afrikan lapsille ja muuttaisi lopullisesti savimajaan. Mutta olen oppinut niin paljon tässä vuoden aikana, etten oikeastaan edes käsitä sitä. Ja eniten olen oppinut juuri itsestäni. Jotenkin uskomatonta, että pelkkä matkalle valmistautuminen on antanut niin paljon. Pikkuhiljaa olen alkanut saada elämäni suuntaviivoja kohdilleen; tiedän minkälainen työ tekee minut onnelliseksi, tiedän keitä ihmisiä haluan lähelleni ja tiedän mitä haluan tehdä loppuelämälläni. Vielä kun saavuttaisin nämä samat asiat parisuhteessa, niin elämä olisi napakymppi, mutta ei kai se olisi silloin elämää? Sen olen oppinut, että kun elämä on ihaninta, niin seuraavana päivänä se puukottaa selkään. Hieno elämä.

Vaikka olen saavuttanut nyt jo paljon, haluaisin silti palata matkalta vieläkin ehjempänä. Tiedän, että minun on pakko lähteä, jotta voin palata. On asioita joita en voi täällä selvittää. Tarvisen etäisyyttä ihan kaikkeen ja kaikkiin, jotta voin edes hetkeksi asetaa itseni etusijalle. Päätin sitten, että pienempi etäisyys kuin matka Afrikkaan, ei riitä. Mikään muu kuin seuraava lause ei voi kuvata elämääni paremmin: 

"Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)