lauantai 4. elokuuta 2012

Kaikki aikanaan?

Pari päivää sitten kerroin kuinka olin ilmoittanut töissä lähteväni pois. Tuntui hyvältä, vapautuneelta. Vaan eipä tunnu enää. Nyt se katumus on sitten iskenyt ja jossittelu alkanut. Oi Luoja. Mitä mä olen mennyt tekemään? Kuka ehtii ensimmäisenä sanomaan "mitäs mä sanoin"?. Jälkiviisastelu on aina niin paljon helpompaa.

Eilen olin kuin maani myynyt töissä. Tuijotin vain konettani ja mietin kuinka kaikki jää niin kesken. Olen juuri saavuttanut ihmisten luottamuksen, saavuttanut epäilyksistä huolimatta konkreettisia tuloksia ja ennen kaikkea sopeutunut porukkaan. Se otti aikansa ja nyt mä luovun siitä kaikesta. Istuin eilen palaverissa, jossa vastuu töistäni siirrettiin pois minulta, muualle. Tuntui niin pahalta, nehän ovat minun töitäni! Joku voisi huokaista niiden olevan todellakin vain töitä, mutta valitettavasti en osaa tehdä mitään puoliteholla ja välinpitämättömästi, vaan suhtaudun kaikkeen tekemääni aina suurella innokkuudella. Haluan tehdä parhaani, ei väliä kuinka pitkälle se sitten riittääkään. Haluan vain olla varma siitä, että olen tehnyt kaikkeni. No, nyt niitä töitä ei sitten ole enää. Ja minä jossittelen: mitä jos...?


Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että tällaisten päätösten tekoon kuuluu varmasti aina jonkinlaista katumusta ja epävarmuutta. Onhan se aika absurdi tilanne joutua valitsemaan turvallisen työn, säännöllisen palkan ja unelmiensa väliltä. Ei sellaisia päätöksiä voi tehdä ilman, ettei sattuisi. Tai en minä ainakaan pysty sellaiseen. Onneksi poikaystävä on lohduttanut, sanonut että kyllä se katumus siitä ajan kuluessa menee ohi ja muuttuu vielä iloksi. Totta, olen ollut nyt viimeiset 6kk niin henkisesti kuin fyysisesti niin kiinni työssäni, että pakko sen irrottautumisen on tuntuakin. 
  When you're driving down an empty highway
You're surrounded by the sky and sea
When you're seeing such a thing of beauty
Do you think of me?
Think of me

I will find you, I promise
I will make you believe, oh
That I'm in this crazy love for the long haul
So think of me
Think of me

'Cause if I make you a promise
That's a promise that I'll keep
And I'm in this crazy love for the long haul
So think of me
Think of me

And I'll be home soon
I'll be home soon
I'll be home soon
Home to you
'Cause if I make you a promise
That's a promise that I'll keep

And I'm in this crazy love for the long haul
So think of me
Think of me

Ja uskon, luulen ja toivon että viimeistään siinä vaiheessa kun upotan varpaani Atlantin rannikon hiekkaan, katumus muuttuu iloksi. Saan nähdä ja kokea niin erilaisen maailman. Individualismin ihailu vaihtuu perhekeskeisyyteen, rauhalliseen ja iloiseen elämään. Ei haittaa vaikka ei olisi rahaa, kunhan on ruokaa täksi päiväksi. Huomenna on sitten päivä uusi. Toisille huominen on taakka, toisille mahdollisuus.

Eilen iski myös ensimmäinen ikävä-kohtaus - poikaystävää ja tätä parisuhdetta kohtaan. Älkää sentään pitäkö minua niin kylmäverisenä ihmisenä, että ikävöisin tässä vain töitäni. Tosin eiliseen ikävä-kohtaukseen saattoi osaltaan vaikuttaa perjantai-illan väsymys, se että poikaystävä on tällä hetkellä Turkissa sekä katsomani "Haikein terveisin"-elokuva. En ole sentään lähdössä sotilaaksi Afganistaniin ja vieläpä useaksi vuodeksi, mutta kyllähän se silti liippasi pelottavan läheltä. Se ikävä, huoli toisesta, ne kilometrit välissä. Ei voi vain kierähtää toiselle puolella sänkyä ja olla toisen kainalossa. Miltä tuntuu kun fyysisyys puuttuu kokonaan suhteesta? Viimeistään nämä kaikki ajatukset saivat kyynelpurot siis joet aukeamaan. Onneksi en syönyt elokuvaa katsellessa pussillista sipsejä, voi olla etten olisi saanut tänä aamuna enää silmiäni auki.  

 Tuuli hiuksillaan
hiekkaa varpaissaan
silmin hehkuvin
tyttö naapurin, öihin valkeisiin
kanssas kauniit niin
kesät kuljettiin

Enkä milloinkaan

tullut kertomaan
salaa iltaisin, meistä haaveilin
Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään
kun aamu hämärtää

Joskus vieläkin, talviaamuisin

mietin missä meet
onko vastanneet
vuodet unelmiis
Minkäläinen tie, sulle annettiin

Niin kaikki ohikiitävää

Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää

Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen

sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suuren maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?

Ohikiitävää

Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää.
Niin ohikiitävää
ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää.

Lyriikat täältä ja täältä.

10 kommenttia:

  1. Kyllä mun mielestä kaikkiin isoon päätöksiin liittyy aina jossittelua, epävarmuutta ja suurta pohdintaa. Joku sanoisi, että silloin päätöksen tietäisi olevan väärä ja ne oikeat ratkaisut tuntuvat täydellisen hyvältä alun alkaen, mutta mä olen eri mieltä. Kun kyseenalaistaa, pääsee hyvin punnittuun lopputulokseen ja lopulta oikeasti tietää tehneensä oikein.
    Joten mun mielestä tuo sun eestaas miettiminen on vain luonnollista ja edeltää kaikkia isoja päätöksiä. :) Etukäteen ei kuitenkaan kannata murehtia, ikävä varmasti tulee mutta nyt kun toinen on siinä, nauttikaa ja olkaa vain. Ikävöikää sitten kun se on ajankohtaista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaita sanoja Marika, kiitos niistä :) Mä oon kyllä sun kanssa niin samaa mieltä, että suuriin päätöksiin liittyy aina epävarmuutta ja jossittelua. Ei suuria päätöksiä voi tehdä ilman punnintaa, en mä ainakaan voisi tehdä.

      Mä oon vähän vaan luonteeltani sellainen, että murehdin etukäteen. Sitten kun pitää oikeasti murehtia, niin sitä taakkaa olisi (mukamas) vähemmän. Tuskin edes pitää paikkaansa. Ehkä me tosiaan ikävöidään vasta sitten kun on sen aika :)

      Poista
  2. Voi Nanna <3 On tosi oletettavaa, että tuollaisetkin tunteet iskee päälle jossain vaiheessa kun on tehnyt noinkin ison päätöksen. Mutta kuten sanottu, sä pääset tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin (ja johonkin kivaan työpaikkaan) takaisin sitten kun palaat matkaltasi, joten kyseessähän ei ole mikään lopullinen valinta kahden asian välillä :)
    Ja niin kuin Marika tuossa ylhäällä jo sanoi, niin isot päätökset aiheuttaa aina isoja tunteita, suuntaan ja toiseen. Niiden ei pidä antaa kuitenkaan horjuttaa sitä päätöstä minkä olet jo tehnyt, vaan ehkä niitä voi pitää hyvänäkin asiana, koska silloin ainakin muistaa arvostaa itselleen tärkeitä asioita. Ihanaa kuulla että A on kannustanut sua, se on varmasti tosi tärkeää tossa tilanteessa.
    Ja vielä se, että kaikkein suurin katumus iskisi ihan varmasti päälle siinä vaiheessa, kun istuisit autossa ruuhkassa marraskuun räntäsateessa matkalla töihin väsyneenä. Nyt sulla on niin hyvä tilaisuus kokea toisenlainen ajanjakso elämässäsi, että se varmasti tekee sulle tosi hyvää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna <3 Onneksi ei ole joo lopullinen valinta kyseessä, mutta kyllä tää silti tuntuu aika isolta. En edes oikein tiedä miksi? Ehkä sen takia, että Gambia on oikeasti aika kaukana ja elämä siellä niin erilaista. Onneksi tämä panikointi ja epävarmuus on alkanut pikkuhiljaa helpottaa :) Ehkä tämä siis tästä. Ja A:n tuki ja kannustus on kyllä niin ensiarvoisen tärkeää tässä, en edes tiedä miten se pystyy tähän. Musta tuskin olisi olemaan noin hyvä tuki toiselle.

      Ja joo, hyi jotain räntää ja ruuhkia. Otan mieluummin kyllä ne autiota hiekkarannat, lämmön ja Afrikan lempeyden. Sounds like a plan ;)

      Poista
  3. Voi sinua. <3 Epäröiminen tuossa tilanteessa on luonnollista. Kukaan ei silti näe lähtöäsi luovuttamisena, vaan ennemminkin pitää todella rohkeana, kun uskallat toteuttaa unelmiasi! Uskon todella, että saatat jopa jäädä sille tielle. Vaikka ei muuten, kuin blogin kautta tiedetä, niin silti uskon, että sovit sinne ja se tulee olemaan sinulle kuin koti. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana sinulle kauniista sanoistasi <3 Onhan se kieltämättä rohkeaa lähteä, mutta tuolloin viime viikolla kaikki tuntui niin luovuttamiselta. Onneksi olen jo nyt paremmilla mielin ja lähtö tuntuu ehdottomasti hyvältä vaihtoehdolta :) Ja heh, tuskin ainakaan jään tällä kertaa sen pidemmäksi aikaa Afrikkaan, mutta esim. Suomesta käsin haluaisin olla mukana erilaisissa veteen liittyvissä projekteissa. Ne kiinnostavat jo opintojenikin takia :)

      Poista
  4. Luin tän sun postauksen jo heti ilmestyttyä, mutta en oikein osannut siinä hetkessä pukea sanoiksi mitä olisin halunnut kirjoittaa. On ensinnäkin täysin normaalia, että mietit moisia. Entä jos en pärjää, entä jos palaan kotiin, entä jos sairastun, entä jos joku suomessa sairastuu.. Entäjossittelua riittää varmasti, mutta uskon siihen, että kun olet valmistautunut lähtemään, pohtinut ja punninnut, ja jättäisit lähtemättä - jäisi sinulle vielä enemmän jossiteltavaa. Elämässä täytyy ottaa rohkeita askelia, eikä kannata pelätä epäonnistumisiakaan. Kokemukset afrikasta tulee olemaan sellaisia, mitä et ikinä näe suomessa, etkä tule kokemaaan. Tulee varmasti tilanteita, jolloin toivoisi olevansa suomessa ja voisi käpertyä rakkaan kainaloon - voisi elää ns. hyvinvointimaassa "helppoa" elämää. Mutta mitä kokemuksia ja elämyksiä jäisikään kokematta.. Itse olen käynyt afrikassa, mutta moni mun hyvä ystävä on, ja oon ehkä saanut hieman "elää" kokemusten ja kuvien kautta niitten elämää. (vaikkei siltikään mulla oo mitään oikeeta tietoa sieltä..:)) Mutta silti, ne kaikki kuvat, maisemat, lapsien ilmeet ja ihmetykset, upea villi luonto saa mut haluamaan joku päivä itsekin menemään ja lähtemään!!

    Tässä sulle yksi runo, joka tuli heti mieleen kun lueskelin ajatuksiasi.

    "Edessä on sata ovea, tuhat tietä. Valitse sydämelläsi, punnitse tunteella, käytä hiven järkeä. Ovet on tehty avattavaksi, tiet tallattavaksi, elämä elettäväksi. Jos erehdyt, uskalla itkeä, uskalla nauraa, uskalla muuttaa suuntaa. Ei mikään kasva ilman vettä, ei ihminen kypsy kyynelittä. Mutta silti odota parasta, älä pelkää pahinta."

    Niin, ja viime vuonna jouduin tekee sellaisen 'työvaihtoratkaisun'. Vaihdoin työpaikkaa, ja vaikka mietinkin että kannattaako, ja jossittelin itsekin paljon.. niin nyt jälkikäteen voin sanoa, etten päivääkään ole katunut. Töitä ei ainakaan kannata jäädä murehtimaan! Kyllä sä sitten suomesa löydät uudelleen paikkasi, tuhansia kokemuksia rikkaampana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ..ja hups, kirjoitusvirhe. Itse EN ole käynyt käynyt afrikassa.. (toisin kuin tuossa näköjään lukee...)

      Poista
    2. Apua Satu! Olen aivan sanaton tästä kommentistasi! :) Kiitos aivan järjettömän paljon, että puit ajatuksesi sanoiksi ja jaoit ne kanssani. Olet niin oikeassa, että entäjossittelua riittää varmaan hamaan tulevaisuuteen asti ja siitä tavasta minun pitäisikin pyrkiä eroon, sillä ei se yleensä auta mitään. Päätösten takana on seisottava. Ja niin, jos olisin päättänyt jäädä Suomeen, niin olisin silloinkin jossitellut. Ja harmitellut päätöstä viimeistään silloin kun talvi tulee :D Tämä on kuitenkin niin ainutkertainen tilaisuus että siihen on tartuttava ja nautittava siitä. Kyllä ehdin varmasti olla tarpeeksi kauan Suomessa reissun jälkeenkin ja tehdä niitä töitä. Aina ei tosiaan kannata mennä siitä missä aita on matalin eli elää sitä "helppoa" elämää. Ei se kasvata ja rohkaise.

      Kuulostaa upealta tuo sinunkin työnvaihtoratkaisu, ei sekään helppo päätös ole varmasti ollut! Ja yleensähän siinä käy juuri noin, että jälkikäteen toteaa ettei vaihtaisi päiväkään pois. Lähes aina jokaisessa asiassa on jotain hyvää, aina sitä ei vain välttämättä näe juuri siinä itse tilanteessa, vaan ehkä myöhemmin.

      Tuo runo on ihana, tuli tippa silmäkulmaan. Niin totta <3

      Poista
    3. Oi ihanaa, kivaa kun kolahti :)

      Poista

Kiitos kun kommentoit, piristit päivääni! :)